Robert Rankin: The Da-Da-De-Da-Da Code (2007)

Luettu englanniksi 10.12.2008.
Rankinia ei edelleenkään ole julkaistu suomeksi, enkä edelleenkään haluaisi olla kääntäjä, joka siihen hommaan joutuu.

Mielisairaan sankarimme Johnny Hookerin täytyy pelastaa maailma ennen kuin kuolee 27-vuotiaana, kuten menestysmuusikoilla on tapana.


Palaan Rankinin pariin aina. Se on kuin kotiin tulisi. Miehen omintakeinen tyyli voisi helposti ärsyttää niin, että tekisi mieli repiä hiukset päästä, mutta minua se yleensä miellyttää. Uskon edelleen, että jätkä arpoo kirjojensa juonet satunnaisgeneraattorilla keksittyään ensin veikeän nimen. Sitten vain isketään päälle vitsit ja running gagit. Epäjohdonmukaisuuksista ja juoniaukoista viis. Eivätkä ne jostain syystä haittaa. Itseironia on niin aseistariisuvaa.

Tämä kirja on Rankinin asteikolla hyvää keskitasoa. Yllättävän synkkä, jotenkin. Tykkään enemmän niistä teoksista, joiden sankareina on kaksi kaverusta ("bestest friends" on vakiintunut termi). Vankkumattomasta ystävyydestä tulee optimistinen olo vastoinkäymisten keskellä. Tämän kirjan Johnny-raukan ainoa "ystävä" on omassa päässä asuva mielikuvitusapina Mr. Giggles, eikä Mr. Giggleskään vaikuta kovin mukavalta tyypiltä. Muutenkaan pojalla ei mene kovin hyvin. Jokseenkin surullista.

Rankin ei yleensä kuvaile sankareidensa ulkonäköä lähes mitenkään. He ovat lähes poikkeuksetta nuoria jokamiehiä englantilaisista kylistä. Toisiin kuitenkin ihastuu jokainen kauniimman sukupuolen edustaja, toisiin ei. Johnnylla ei suju silläkään rintamalla erityisen hyvin. Ei siis ilmeisesti erityisen komea sankari. Saattaa tosin johtua arveluttavasta valeasusta, jossa hän viettää suurimman osan teoksesta.

Mitähän järkevää sanottavaa tästä olisi? Loppuhuipennus oli yllättävän koherentti ja sankari kohtaa roiston -tyyppisen vaikuttava edeltäneeseen loputtomaan sekoiluun nähden. En enää ollut suuremmin uskaltanut toivoa sellaista. Juoni kaaosta, sekava määrä erinimisiä poliiseja ja salaliittoteorioiden viidakko. Ei aikamatkailua tällä kertaa.

En suosittelisi juuri tätä ihmisten ensikokemukseksi Rankinista. (Tunnun sanovan näin joka kerta. Mitähän sitten suosittelisin? Ehkä Armageddon: The Musicalia, vaikka se onkin kenties vaikeatajuisin lukemani Rankin. Mies on muuttunut selkeämmäksi ajan myötä.)

---

Kirja alkaa tähän ikimuistoiseen tapaan (osa Rankinin viehätyksestä on rytmikkään runollinen kieli, joka iskee ainakin omaan runokorvaani vähän samaan tapaan kuin Shakespeare, vertauksen epätodennäköisyydestä huolimatta):

A headless corpse was floating on the ornamental bond.
It troubled the view and it troubled the ducks and it troubled the two park rangers.

Jokseenkin alkeellinen vitsi, jolle jostain syystä nauroin pitkään ja hartaasti:

'Children,' said Inspector Westlake, shaking his head in sadness. 'They are sending us children nowadays.'
Ranger Hawtrey made a face. 'Surely that is illegal,' he said.

Samaiseen rikostarkastajaan liittyy kirjan hauskin yksittäinen kohta. Luin kyseisen virkkeen noin yhdeksän kertaa silkasta absurdiuden riemusta. (Se on lähinnä hauska jos se tulee yllättäen vastaan kliseisen, stressaantuneen, keski-ikäisen, ketjupolttavan rikostarkastajan kohdalla... ei siis minkään hipin.)

The week had been a worrying one, what with these beheadings. But at least he was away from his wife, a small and mouse-like being, whom he had married by accident during an acid trip back in the nineteen sixties, in circumstances that were far too complicated to go into now in any detail.

Ja viimeiseksi vanha viisaus:

As the old saying goes, if at first you don't succeed, you must be doing it wrong.

Stephen King: La Torre Nera (2004)

Luettu italiaksi 23.10.2008.
Alkuteos The Dark Tower.
Julkaistu suomeksi nimellä Musta torni (2006).

Stephen Kingin megalomaaninen saaga saatetaan päätökseensä.

Njoo. Tätä siis kahlasin monta, monta kuukautta.

Ensimmäisen Perugian kuukauteni aikana vuonna 2004 aloin lukea kirjoja italiaksi ja keksin, että tuttujen sarjojen käännetyistä osista on hyvä aloittaa.

(Tämä muuten pätee aina ja kaikkialla. (A) käännökset ovat alkukielisiä kirjoja yksinkertaisempia, kieleltään loogisempia ja siis aloittelijalle armollisempia. (B) On mukavaa lukea heikommalla kielellä uusia tarinoita tutuista henkilöistä ja maailmoista. Sanoja oppii tehokkaammin, kun ei ole tyhjän päällä vaan voi päätellä, miltä tämä ja tämä hahmo näyttää ja miten hän voisi loogisesti toimia.)

Luin ensin Perugiassa italiaksi pari Pratchettia. Sitten päätin, että tässäpä on oiva tekosyy lukea Musta torni -sarjan kolme vikaa kirjaa.

Huoh.

Vuosia siihen meni, eikä työ toki ollut yhtäjaksoista (välillä luin italiaksikin esimerkiksi Da Vinci -koodin). Italiaksi lukeminen on selkeästi hitaampaa kuin suomeksi (nopeinta) ja englanniksi (yhtä vaivattoman tuntuista mutta mittausteni mukaan hitaampaa), joten muutaman sivun iltalukeminenkin tuntui välillä tukkisavotalta suolla. Lopulta sain kuitenkin kahlattua tämän viimeisenkin mammuttiopuksen loppuun asti.

En sano mitään Kingin teoksen kielestä, koska luin käännöstä. (Aiempien kokemusteni mukaan kieli on asiansa ajavaa, ihan mukavaa luettavaa, kuvaus välillä pitkäpiimäisen yksityiskohtaista mutta aina elävää ja eläytyvää.)

Teoksen sisältö... Huoh. Alku on kankea. Tuntuu, että King on kaivanut itselleen aivan liian syvän kuopan, josta joutuu työläästi kipuamaan pois ja solmimaan langanpään toisensa jälkeen. Niitä on ekan kirjan alussa kesken vielä uskomaton määrä. Kun tarina lopulta teoksen puolenvälin jälkeen pääsee vapaaksi menneisyyden painolastista (ja useimmista hahmoista) ja alkoaa kulkea kohti varsinaista loppuhuipennusta, seuraa muutama sata sivua ihan onnistunutta kauhufantasiaa. Kingiä hyvässä vedossa. Kuin kirjailija itsekin olisi tässä kohtaa huokaissut helpotuksesta soppansa selvitettyään.

Kirjan alku tuntuu pääosin monimutkaiselta ja raskaalta, mutta varsinainen matkanteko kohti Tornia on mukavaa luettavaa. Ehdin jo alkaa toivoa, että loppuhuipennuksesta saattaisi tulla kiinnostava. Aloin odottaa sitä melkein innoissani.

Ikävä kyllä loppu on mystinen antikliimaksi. Onkohan King vain ollut niin väsynyt, että kunhan jotain saa paperille, se riittäköön? En niinkään tarkoita loppua juonellisesti vaan sitä, miten tapahtumat on kuvattu. Latteus aiheuttaa vahvan tunteen siitä, että hahmot ovat kohdanneet vakavampia haasteita moneen kertaan kirjasarjan aikana. Eikö tämän muka pitänyt olla se suurin ja intensiivisin? Piti tai ei, se ei todellakaan ole. Antikliimaksi. Juonellisesti olisin voinut sulattaa kehitelmän tällaisenaan, mutta kerronnan olisi pitänyt nousta suurempaan lentoon ja kaikesta olisi pitänyt tehdä vaikuttavampaa. Nyt jäi todella lattea olo.

Ei liene yllätys kenellekään, että väki vähenee matkan varrella. Itse olisin hankkiutunut hahmoista eroon eri järjestyksessä. Olisin säästänyt päänelikosta tokana menevän paljon pidempään. Lisäksi ensimmäinen lähtijä on todella ennalta-arvattava. Ja inhoan tapaa, jolla kolmas lähtee. Se tuntuu kurjalta huijaukselta. Kaiken kaikkiaan en tykkää oikeastaan mistään siinä, miten näiden tyyppien tarinat päättyvät.

Ja siinä se. Raskas alku, jossa satunnaisia hyviä hetkiä. Lupaava keskiosa, mutta mieleen jää ikävä kyllä päällimmäisenä kästtämättömän lattea loppu.

Viimeinen feikkipäivitys.

Samalla tiedotus siitä, että blogini on nyt ajan tasalla. Jippii.

Terry Pratchett: Making Money (2007)

Luettu englanniksi 17.07.2008.
Ei ymmärtääkseni vielä julkaistu suomeksi, epäilemättä julkaistaan.

Ex-roiston pitäisi pelastaa Ankh-Morporkin pankkijärjestelmä.


Minulta on näköjään vahingossa jäänyt lukematta Going Postal, Pratchettin aiempi teos, jossa tämän kirjan päähenkilö Moist Von Lipvig olisi esitelty. En oikein ymmärrä... luulin lukeneeni sen, mutta koska hahmo olikin tässä uusi tuttavuus, en selvästikään ole lukenut. Lienen sekoittanut sen johonkin jo lukemaani Discworld-romaaniin. Täytyy korjata erhe väärässä järjestyksessä. Ei onneksi ole ensimmäinen kerta, eikä Pratchett ikinä kirjoita niin sisäänpäinlämpiävästi, ettei mistä tahansa teoksesta voisi vaikka aloittaa Kiekkomaailmaan tutustumista.

Tämä teos ei varsinaisesti ihastuttanut minua. Se oli aivan pikkunäppärä, mutta jotenkin juonikuviot eivät nousseet mihinkään suurempaan lentoon. Lisäksi Pratchettin 50-lukulainen romantiikantaju aiheuttaa minulle toistuvaa hammastenkiristystä. En tarkoita, että haluaisin lukea mitään raakaa pornoa (huh), mutta... Pratchettin hahmot vaikuttavat aina sellaisilta, että nukkuisivat avioparinakin eri sängyissä. Tässä teoksessa porvarillinen siveys ahdisti tavallista enemmän, koska tarkoitus ei ollut kuvata mitään vanhaa avioparia vaan rakastuneita nuoria, ilmeisesti oikein seksikkään jännittävään sävyyn. Ei oikein onnistunut. Se oli aika hirvittävää.

No, joku muu varmasti pitää tuota hurmaavan, vanhanaikaisen turvallisena. Ei vaan oikein sovi mulle. (Selvennänkö väsymiseen asti? Näköjään. En to-del-la-kaan peräänkuuluta mitään oksettavia harlekiinikirjakuvauksia akteista, mutta monenlaisiin asioihin voi vihjata monella tavalla. Kuten vaikka Rankin. Itse asiasta ei tarvitse lukea, mutta on selvää, että hahmoilla on terveet inhimilliset vietit. Paremman puutteessa niinku elokuvissa: sitten ne herää aamulla.)

Oliko tämä kirjan olennaisin sisältö? Heh, näköjään. Ei, oli mulla varmaan muutakin.

Tai ehkä ei. En tiedä, mikä tässä kirjassa nyt niin tökki. Välillä tykkään Pratchettista paljonkin, mutta tämä jätti jotenkin kylmäksi niin juonen, hahmojen kuin vitsienkin osalta. Kyllä sen luki, mutta siinä kaikki. Eniten taisin nauraa koiran seikkailuille arveluttavan esineen kanssa. (Ehkä huumorintajuni on kehittymässä liian likaiseksi Pratchettille? Toivottavasti ei. Olis vähän yksipuolista.)

Merkitsen kirjoihin hyviä kohtia, joihin palata loppuun päästyäni. Tässä en ollut merkinnyt mitään. En siis myöskään lainaa mitään.

Ehkä tässä oli jotain sisäpiirin vitsejä, jotka olisivat auenneet hahmot tuntemalla?

Salman Rushdie: Shalimar the Clown (2005)

Luettu englanniksi huhtikuussa 2008.
Julkaistu myös suomeksi nimellä Shalimar, ilveilijä (2006).

Terroristi, suurhähettiläs, suurlähettilään avioton tytär, kokonainen kylä Kashmirissa. Yksittäiset ihmiskohtalot nykypäivässä ja meneisyydessä kietoutuvat maailmanhistoriaan.



Salman Rushdie on mestarillisimpia sanojen käyttelijöitä koko maailmassa, mikä jälleen tulee todistetuksi.

En tiedä, vaivautuisinko lukemaan näitä kirjoja käännöksinä. Ilman kieltä jäljelle jäisi kai lähinnä pökerryttävän monisäikeinen hahmojen ja tapahtumien triptyykki. Kiehtovahan sekin on, mutta kenties myös uuvuttava?

Ah, se kieli. Olen lukenut englanniksi jopa satunnaisia mielipiteitä, joiden mukaan Rushdie brassailee kielellä ärsyttävästi. Itse en ole tätä mieltä.

Tämä teos romutti teorian siitä, että pelkkä kauhu ja kärsimys ei ole koskettavaa ilman toivon säteitä. Shalimar the Clown sisältää kenties järkyttävimmät koskaan lukemani sivut (tässä painoksessa 307-309), vailla toivon hiventäkään. Itkin ja tärisin niitä lukiessani.

Rehellisyyden nimissä on silti todettava, että reaktion sai aikaan paitsi tapahtumien puhdas hirvittävyys, myös Salman Rushdien mestarillisuus. (Hän tosiaan välttää elämästä tunteita lukijansa puolesta.)

Luin sivua 307 kasvavan kauhun vallassa: Jos tapahtumat etenevät niin kuin uskon, miten ikinä selviän seuraavista sivuista? En minä voi lukea tällaista. Se on liian kauheaa.

Täsmälleen oikealla hetkellä Rushdie siirtyi tuskallisesta lähikuvasta laajaan kaukokuvaan. Sivu 308 on pitkä lista asioita, joita tapahtui jonkun toimesta, emme tiedä kenen, vailla kuvauksia. ("Who shot those boys? Who shot those girls? Who smashed that house? Who smashed that house? Who smashed that house?..." Murhia, tuhoa ja raiskauksia loputtomiin.)

Sivu 309 sai minut murtumaan niin, etten nähnyt lukea eteenpäin moneen minuuttiin.

"What happened that day in Pachigam need not be set down here in full detail, because brutality is brutality and excess is excess and that's all there is to it. There are things that must be looked at indirectly because they would blind you if you looked them in the face, like the fire of the sun. So, to repeat: there was no Pachigam any more. Pachigam was destroyed. Imagine it for yourself."

Ja minähän kuvittelin.

Robert Rankin: The Toyminator (2006)

Pyhä aikomukseni on saattaa kirjablogini takaisin ajan tasalle. Ei tässä välissä montaa kirjaa ole ollutkaan. Olen taas ajautunut lukemaan 700-sivuista järkälettä puoleksi vuodeksi. (Miksi teen itselleni sellaista? Who knows.) Välissä ehdin lukea tämän, ja matkoilla olen lukenut Salman Rushdien Shalimar the Clownin ja Terry Pratchettin Making Moneyn (järkälettä ei jostain syystä tee mieli lukea kuin kotona).

Luettu englanniksi tammikuussa 2008.
Ei julkaistu suomeksi.

Ihmisteini ja karski nalle-etsivä yrittävät pelastaa
lelujen ja ihmisten maailmat avaruuskanoilta. (Oikeesti.)


Aina raskaammasta luku-urakasta päästyäni palaan Robert Rankinin pariin. Mies on vähemmän tunnettu kuin humoristikollegansa Terry Pratchett, mutta minulle paremmin sopiva. Pratchett on ihan hauska, mutta kirjoittaa pitemmän päälle uuvuttavan sisäsiististi ja lapsille sopivasti, mikä tekee kirjoista ennalta-arvattavia. Luen yleensä myös uudet Pratchettit, mutta Rankin on paljon sekopäisempi ja ronskimpi. Hänen huumorinsa on verbaalisempaa, postmodernimpaa, itseironista, neljättä seinää rikkovaa. (Jos kirjoista voi sanoa niin. Mitä, eikö? Jestas.) Eikä ikinä ennalta-arvattava.

Rankinin maailma on huomattavasti lähempänä omaamme kuin Pratchettin, mutta hänen kirjoissaan voi silti tapahtua aivan mitä vain. Olen monesti miettinyt, arpooko mies hauskan nimen keksittyään jonkinlaisella satunnaisgeneraattorilla kirjoilleen juonen ja taivuttelee sitten tapahtumat väkisin juonen ja nimen ympärille. Usein tuntuu vahvasti siltä. Mutta tehköön sitten niin - metodi toimii.

The Toyminator sijoittuu itse asiassa harvinaisen kauas omasta maailmastamme: The Hollow Chocolate Bunnies of the Apocalypsessa esiteltyyn rosoisen realististen satuhahmojen maailmaan. Bunnies ei ole ikinä kuulunut suosikki-Rankineihini, eikä tämäkään kirja oikeastaan kuulu. Tyyli jättää minut kylmemmäksi kuin yleensä. Luen mieluummin Rankinin omaan maailmaamme (ja sen vaihtoehtohistoriaan) sijoittuvia aikamatkailujuttuja. Mutta kyllä tämä nauratti.

Tämä kohta oli sattuneesta syystä erityinen suosikkini:

'It's an Opera House,' said Eddie. 'Ergo it has a phantom.'
'A what?' said Jack.
'A phantom,' said Eddie.
'No,' said Jack. 'I mean, what's an ergo?'
'Most amusing,' said Eddie. 'But every Opera House has a phantom. Everyone knows that. It's a tradition, or an old charter, or something. And the phantom always lives in the bowels of the Opera House and rows a boat through the sewers.'
'And he does this for a living?'
'He's a phantom,' said Eddie. 'Who can say?'

Tässä taas oli erityistä oivaltavuutta:

'After tonight there will be no more nights, ever.'
'Really?' said Bellis. 'And you personally hold on to this belief?'
'I do,' said Amelie. 'Which is why I intend to get very, very drunk tonight and, if given the opportunity, fulfil my wildest fantasies.'
'Really?' said Bellis. 'And might these fantasies include having sex with a hero?'
'Women's fantasies generally do. When they don't include having sex with an absolute villain.'

Frank Schätzing: Pedot (2004)

Luettu suomeksi 24.01.2008.
Saksankielinen alkuteos: Der Schwarm

Hurjan monta kappaletta myynyt ekotrilleri kertoo, miten meri nousee kapinaan ihmisen tuhoisaa toimintaa vastaan.

Puh. Luettu. Välillä meinasi usko loppua. Mistähän aloittaisin?

Frank Schätzingin teoksessa on lähes tuhat sivua. Yleisesti ottaen pidän pitkistä teoksista (ei lopu tarina kesken), mutta tässä tapauksessa sivuja oli helposti muutama sata liikaa. Aivan kaikki oli kuvattu suunnattoman yksityiskohtaisesti. Välillä kirjailija esimerkiksi harhautui aukeamien mittaisille tiedeluennoille. Kuin olisi oppikirjaa lukenut. Tiedeosuudet puolustivat paikkaansa sikäli, että maapallon ekosysteemin monimutkaisuuden hahmottaminen oli relevanttia kirjan viestin ymmärtämiselle. Jokaisen sivuhahmon jokaista tekoa ei sen sijaan mielestäni ollut millään lailla tarpeellista kuvata tällä yksityiskohtaisuuden tasolla. Välillä kirjassa ei sataan sivuun tapahtunut oikestaan mitään. Myönnän avoimesti, että jos jokin kysymys herätti uteliaisuuteni, selasin sivuja eteenpäin niin kauan että löysin vastauksen - ja kahlasin vasta sitten huokaillen välissä olevat osuudet. Muuten matka olisi ollut niin pitkä, että olisin turhautunut kuoliaaksi tai kenties unohtanut kysymyksen.

Kysymysten avoimiksi jättäminen on erittäin hyvä keino vietellä lukija jatkamaan - mutta ei, jos vastausta saa odottaa sata sivua ja välissä on kuvauksia aivan muiden hahmojen teehetkistä ja muusta ei-kovinkaan-jännittävästä. Tällä on aivan päinvastainen vaikutus: meinaa usko loppua. Vink vink.

Schätzingin kirja on kyllä mielenkiintoinen ja erittäin pikkutarkasti loppuun asti mietitty. Se on lukemisen arvoinen pelkästään ideansa vuoksi. Taustatyön määrä ja laatu on jotain aivan käsittämätöntä. Jos minä en olisi jo valmiiksi vihreä, teos ehkä olisikin voinut jollain tasolla "muuttaa elämäni", kuten takakansiteksti lupaa. Tällä kertaa Pedot ei kuitenkaan päässyt maailmankuvaani muokanneiden elämysten harvalukuiseen joukkoon.

Pidin teoksen rauhallisesta (tosin käsittämättömän pitkäksi venytetystä) alusta enemmän kuin toiminnallisesta lopusta. En kauheasti tykkää katsoa katastrofielokuvia, ja kirjan loppupuoli oli puhtaasti sitä itseään. Kun alkoi tuntua ilmeiseltä, ettei tästä rytinästä monikaan hahmo selviä, tuntui vaikealta enää muodostaa heihin tunnesidettä. Kohtahan he menehtyvät kuitenkin. (Jätän täysin auki, miten pitkälti tunteeni osui oikeaan. Ei spoilata.) Katastrofimeiningistä on mielestäni vielä ahdistavampi lukea kuin sitä on katsoa. Katsoja on ulkokohtaisessa asemassa, lukija taas pääsee suoraan hahmon mieleen, keskelle tämän pelkoa ja ahdistusta. Se ei ole mukava tunne. Brrh.

Aivan viimeinen luku (ennen epilogia) oli melkoisen hyvä. Se sisälsi hyvin erilaista kerrontaa kuin kirjan aikaisemmat suoraviivaiset jaksot. Jopa jonkinlaista taiteellisuutta. Siitä nautin.

Heli Naskin suomennos oli mielestäni hyvä. Ei tökkinyt. En tosin osaa saksaa niin hyvin, että se tökkisikään läheskään niin helposti kuin englanti. Tekstin tasalaatuisuus on suoranainen ihme siihen nähden, millainen megaurakka järkäleen kääntäminen on ollut!

Lukisinko Schätzingin teoksia toiste? Uuvuttava yksityiskohtaisuus kyllä jotenkin pelästytti. (Traumatisoi? Heh.) Miettisin kahdesti.