Frank Schätzing: Pedot (2004)

Luettu suomeksi 24.01.2008.
Saksankielinen alkuteos: Der Schwarm

Hurjan monta kappaletta myynyt ekotrilleri kertoo, miten meri nousee kapinaan ihmisen tuhoisaa toimintaa vastaan.

Puh. Luettu. Välillä meinasi usko loppua. Mistähän aloittaisin?

Frank Schätzingin teoksessa on lähes tuhat sivua. Yleisesti ottaen pidän pitkistä teoksista (ei lopu tarina kesken), mutta tässä tapauksessa sivuja oli helposti muutama sata liikaa. Aivan kaikki oli kuvattu suunnattoman yksityiskohtaisesti. Välillä kirjailija esimerkiksi harhautui aukeamien mittaisille tiedeluennoille. Kuin olisi oppikirjaa lukenut. Tiedeosuudet puolustivat paikkaansa sikäli, että maapallon ekosysteemin monimutkaisuuden hahmottaminen oli relevanttia kirjan viestin ymmärtämiselle. Jokaisen sivuhahmon jokaista tekoa ei sen sijaan mielestäni ollut millään lailla tarpeellista kuvata tällä yksityiskohtaisuuden tasolla. Välillä kirjassa ei sataan sivuun tapahtunut oikestaan mitään. Myönnän avoimesti, että jos jokin kysymys herätti uteliaisuuteni, selasin sivuja eteenpäin niin kauan että löysin vastauksen - ja kahlasin vasta sitten huokaillen välissä olevat osuudet. Muuten matka olisi ollut niin pitkä, että olisin turhautunut kuoliaaksi tai kenties unohtanut kysymyksen.

Kysymysten avoimiksi jättäminen on erittäin hyvä keino vietellä lukija jatkamaan - mutta ei, jos vastausta saa odottaa sata sivua ja välissä on kuvauksia aivan muiden hahmojen teehetkistä ja muusta ei-kovinkaan-jännittävästä. Tällä on aivan päinvastainen vaikutus: meinaa usko loppua. Vink vink.

Schätzingin kirja on kyllä mielenkiintoinen ja erittäin pikkutarkasti loppuun asti mietitty. Se on lukemisen arvoinen pelkästään ideansa vuoksi. Taustatyön määrä ja laatu on jotain aivan käsittämätöntä. Jos minä en olisi jo valmiiksi vihreä, teos ehkä olisikin voinut jollain tasolla "muuttaa elämäni", kuten takakansiteksti lupaa. Tällä kertaa Pedot ei kuitenkaan päässyt maailmankuvaani muokanneiden elämysten harvalukuiseen joukkoon.

Pidin teoksen rauhallisesta (tosin käsittämättömän pitkäksi venytetystä) alusta enemmän kuin toiminnallisesta lopusta. En kauheasti tykkää katsoa katastrofielokuvia, ja kirjan loppupuoli oli puhtaasti sitä itseään. Kun alkoi tuntua ilmeiseltä, ettei tästä rytinästä monikaan hahmo selviä, tuntui vaikealta enää muodostaa heihin tunnesidettä. Kohtahan he menehtyvät kuitenkin. (Jätän täysin auki, miten pitkälti tunteeni osui oikeaan. Ei spoilata.) Katastrofimeiningistä on mielestäni vielä ahdistavampi lukea kuin sitä on katsoa. Katsoja on ulkokohtaisessa asemassa, lukija taas pääsee suoraan hahmon mieleen, keskelle tämän pelkoa ja ahdistusta. Se ei ole mukava tunne. Brrh.

Aivan viimeinen luku (ennen epilogia) oli melkoisen hyvä. Se sisälsi hyvin erilaista kerrontaa kuin kirjan aikaisemmat suoraviivaiset jaksot. Jopa jonkinlaista taiteellisuutta. Siitä nautin.

Heli Naskin suomennos oli mielestäni hyvä. Ei tökkinyt. En tosin osaa saksaa niin hyvin, että se tökkisikään läheskään niin helposti kuin englanti. Tekstin tasalaatuisuus on suoranainen ihme siihen nähden, millainen megaurakka järkäleen kääntäminen on ollut!

Lukisinko Schätzingin teoksia toiste? Uuvuttava yksityiskohtaisuus kyllä jotenkin pelästytti. (Traumatisoi? Heh.) Miettisin kahdesti.