Scarlett Thomas: The End of Mr. Y (2006)

Luettu englanniksi 18.02.2009.
Ei tietääkseni suomennettu.

Mistä on kyse? Myyttinen teos avaa kevytkenkäiselle kirjallisuudentutkijalle oven aikamatkailun ja salaliittojen maailmaan.



Minun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tykätä tästä kirjasta. Yliopistomaailma, kirjallisuudentutkijoita? Check. Aikamatkailua viktoriaanisessa maailmassa? Check. Kuulostaa lupaavalta. Tapahtumapaikkana vieläpä Britannia eikä Amerikka. Takakansitekstin elementtien perusteella kirjan lentokentältä joskus ostinkin.

Enpä oikein tykännyt. Päähenkilön itsetuhoisen hedonistinen elämänasenne ärsytti suunnattomasti, vaikka sellainen voi ehdottomasti olla myös kiehtovaa - meni nyt vaan liian pitkälle eikä toiminut mulle yhtään. Kirjassa on liikaa metafyysistä haahuilua ja se on kaiken kaikkiaan masentavan synkkä. Loppu on lähinnä turhauttava.

Jos pitää minua enemmän loputtomasta filosofisesta jahkailusta eikä janoa katharsista sen kautta, että kukaan kasvaa tai oppii yhtään mitään, tästä voi varmaan tykätä. Moni on ilmeisesti tykännyt.

Ei jäänyt mielihalua lukea Scarlett Thomasin teoksia toiste.

Bill Bryson: Shakespeare (2007)

Luettu englanniksi 08.11.2008.
En nyt heti löytänyt tietoja suomennoksesta, mutta luulis, että semmoinen voitaisiinkin tehdä.

Meinasi jäädä tämä kirja käsittelemättä. En ollut päättänyt, kuuluuko ei-fiktio tämän blogin piiriin. Kuulukoon sitten vaikka. Luen sitä muutenkin niin vähän, että ihan sama, vaikka kirjoittaisinkin satunnaisista tietokirjoista tähän samaan sillisalaattiin.

En ole ennen lukenut Bill Brysonia. Hänhän on tunnettu kevyiden jokamiehen tietopläjäysten laatija. Ihan hyvin ja hauskasti hän kirjoittaa. Voisin lukea jotain muutakin, mutta muiden kirjojen aiheet eivät ehkä kiinnosta minua tarpeeksi. Shakespeare-teokseen sen sijaan oli pakko tarttua.

Brysonin teoksen tavoite on kirjoittaa ylös kaikki, mitä Shakespearesta varmasti tiedetään. Siksi teos on lyhyt, kuten mies itsekin toteaa. Valittu näkökulma on kiinnostava ja toimiva. Minut kuitenkin yllätti se, miten iso osa teoksen vähistä sivuista kertoo oikeastaan jostain aivan muusta kuin Shakespearesta itsestään. Moni osio maalailee yleisempää ajankuvaa 1500- ja 1600-lukujen vaihteen Lontoosta, ja Shakespeare mainitaan vain sivulauseina. Ajankuva on kyllä kiinnostavaa luettavaa (erinomaisen kiinnostavaa varsinkin, jos tietää jotain Lontoon keskustan maantieteestä) mutta Shakespeare olisi silti voinut olla paremmin esillä.

Mestarikirjailijan elämän alkuvaiheiden vähät varmat yksityiskohdat on kyllä kirjattu ylös uskollisesti, mutta uskoakseni näytelmistä tiedetään enemmän kuin Bryson kertoo. Joidenkin kirjoitusajankohta esimerkiksi tunnetaan melko varmasti sen perusteella, että niitä on esitetty hovissa. Olisin halunnut lukea tästä, mutta jotenkin teos tuntuu etenevän niin, että S syntyy, tulee Lontooseen... ja kohta jo kuolee. Aktiiviurasta kerrotaan vähemmän kuin olisi mahdollista. Tai sitten olen aina vain luullut, että siitä tiedetään enemmän kuin tässä esitettiin. Kenties Bryson rajasi teoksensa käsittelemään vain Shakespearen elämää eikä niinkään teoksia. Se tuntuisi minusta tarpeettoman tiukalta rajaukselta ottaen huomioon sen, miten ohut kirjasta tällaisenaan tuli.

Kiinnostavimpia lukuja oli erilaisten salaliittoteorioiden toteaminen naurettavaksi hölynpölyksi. Se oli minusta huojentavaa. Haluan uskoa yhden yksittäisen ylivertaisen neron olemassaoloon.

Robert Rankin: The Da-Da-De-Da-Da Code (2007)

Luettu englanniksi 10.12.2008.
Rankinia ei edelleenkään ole julkaistu suomeksi, enkä edelleenkään haluaisi olla kääntäjä, joka siihen hommaan joutuu.

Mielisairaan sankarimme Johnny Hookerin täytyy pelastaa maailma ennen kuin kuolee 27-vuotiaana, kuten menestysmuusikoilla on tapana.


Palaan Rankinin pariin aina. Se on kuin kotiin tulisi. Miehen omintakeinen tyyli voisi helposti ärsyttää niin, että tekisi mieli repiä hiukset päästä, mutta minua se yleensä miellyttää. Uskon edelleen, että jätkä arpoo kirjojensa juonet satunnaisgeneraattorilla keksittyään ensin veikeän nimen. Sitten vain isketään päälle vitsit ja running gagit. Epäjohdonmukaisuuksista ja juoniaukoista viis. Eivätkä ne jostain syystä haittaa. Itseironia on niin aseistariisuvaa.

Tämä kirja on Rankinin asteikolla hyvää keskitasoa. Yllättävän synkkä, jotenkin. Tykkään enemmän niistä teoksista, joiden sankareina on kaksi kaverusta ("bestest friends" on vakiintunut termi). Vankkumattomasta ystävyydestä tulee optimistinen olo vastoinkäymisten keskellä. Tämän kirjan Johnny-raukan ainoa "ystävä" on omassa päässä asuva mielikuvitusapina Mr. Giggles, eikä Mr. Giggleskään vaikuta kovin mukavalta tyypiltä. Muutenkaan pojalla ei mene kovin hyvin. Jokseenkin surullista.

Rankin ei yleensä kuvaile sankareidensa ulkonäköä lähes mitenkään. He ovat lähes poikkeuksetta nuoria jokamiehiä englantilaisista kylistä. Toisiin kuitenkin ihastuu jokainen kauniimman sukupuolen edustaja, toisiin ei. Johnnylla ei suju silläkään rintamalla erityisen hyvin. Ei siis ilmeisesti erityisen komea sankari. Saattaa tosin johtua arveluttavasta valeasusta, jossa hän viettää suurimman osan teoksesta.

Mitähän järkevää sanottavaa tästä olisi? Loppuhuipennus oli yllättävän koherentti ja sankari kohtaa roiston -tyyppisen vaikuttava edeltäneeseen loputtomaan sekoiluun nähden. En enää ollut suuremmin uskaltanut toivoa sellaista. Juoni kaaosta, sekava määrä erinimisiä poliiseja ja salaliittoteorioiden viidakko. Ei aikamatkailua tällä kertaa.

En suosittelisi juuri tätä ihmisten ensikokemukseksi Rankinista. (Tunnun sanovan näin joka kerta. Mitähän sitten suosittelisin? Ehkä Armageddon: The Musicalia, vaikka se onkin kenties vaikeatajuisin lukemani Rankin. Mies on muuttunut selkeämmäksi ajan myötä.)

---

Kirja alkaa tähän ikimuistoiseen tapaan (osa Rankinin viehätyksestä on rytmikkään runollinen kieli, joka iskee ainakin omaan runokorvaani vähän samaan tapaan kuin Shakespeare, vertauksen epätodennäköisyydestä huolimatta):

A headless corpse was floating on the ornamental bond.
It troubled the view and it troubled the ducks and it troubled the two park rangers.

Jokseenkin alkeellinen vitsi, jolle jostain syystä nauroin pitkään ja hartaasti:

'Children,' said Inspector Westlake, shaking his head in sadness. 'They are sending us children nowadays.'
Ranger Hawtrey made a face. 'Surely that is illegal,' he said.

Samaiseen rikostarkastajaan liittyy kirjan hauskin yksittäinen kohta. Luin kyseisen virkkeen noin yhdeksän kertaa silkasta absurdiuden riemusta. (Se on lähinnä hauska jos se tulee yllättäen vastaan kliseisen, stressaantuneen, keski-ikäisen, ketjupolttavan rikostarkastajan kohdalla... ei siis minkään hipin.)

The week had been a worrying one, what with these beheadings. But at least he was away from his wife, a small and mouse-like being, whom he had married by accident during an acid trip back in the nineteen sixties, in circumstances that were far too complicated to go into now in any detail.

Ja viimeiseksi vanha viisaus:

As the old saying goes, if at first you don't succeed, you must be doing it wrong.

Stephen King: La Torre Nera (2004)

Luettu italiaksi 23.10.2008.
Alkuteos The Dark Tower.
Julkaistu suomeksi nimellä Musta torni (2006).

Stephen Kingin megalomaaninen saaga saatetaan päätökseensä.

Njoo. Tätä siis kahlasin monta, monta kuukautta.

Ensimmäisen Perugian kuukauteni aikana vuonna 2004 aloin lukea kirjoja italiaksi ja keksin, että tuttujen sarjojen käännetyistä osista on hyvä aloittaa.

(Tämä muuten pätee aina ja kaikkialla. (A) käännökset ovat alkukielisiä kirjoja yksinkertaisempia, kieleltään loogisempia ja siis aloittelijalle armollisempia. (B) On mukavaa lukea heikommalla kielellä uusia tarinoita tutuista henkilöistä ja maailmoista. Sanoja oppii tehokkaammin, kun ei ole tyhjän päällä vaan voi päätellä, miltä tämä ja tämä hahmo näyttää ja miten hän voisi loogisesti toimia.)

Luin ensin Perugiassa italiaksi pari Pratchettia. Sitten päätin, että tässäpä on oiva tekosyy lukea Musta torni -sarjan kolme vikaa kirjaa.

Huoh.

Vuosia siihen meni, eikä työ toki ollut yhtäjaksoista (välillä luin italiaksikin esimerkiksi Da Vinci -koodin). Italiaksi lukeminen on selkeästi hitaampaa kuin suomeksi (nopeinta) ja englanniksi (yhtä vaivattoman tuntuista mutta mittausteni mukaan hitaampaa), joten muutaman sivun iltalukeminenkin tuntui välillä tukkisavotalta suolla. Lopulta sain kuitenkin kahlattua tämän viimeisenkin mammuttiopuksen loppuun asti.

En sano mitään Kingin teoksen kielestä, koska luin käännöstä. (Aiempien kokemusteni mukaan kieli on asiansa ajavaa, ihan mukavaa luettavaa, kuvaus välillä pitkäpiimäisen yksityiskohtaista mutta aina elävää ja eläytyvää.)

Teoksen sisältö... Huoh. Alku on kankea. Tuntuu, että King on kaivanut itselleen aivan liian syvän kuopan, josta joutuu työläästi kipuamaan pois ja solmimaan langanpään toisensa jälkeen. Niitä on ekan kirjan alussa kesken vielä uskomaton määrä. Kun tarina lopulta teoksen puolenvälin jälkeen pääsee vapaaksi menneisyyden painolastista (ja useimmista hahmoista) ja alkoaa kulkea kohti varsinaista loppuhuipennusta, seuraa muutama sata sivua ihan onnistunutta kauhufantasiaa. Kingiä hyvässä vedossa. Kuin kirjailija itsekin olisi tässä kohtaa huokaissut helpotuksesta soppansa selvitettyään.

Kirjan alku tuntuu pääosin monimutkaiselta ja raskaalta, mutta varsinainen matkanteko kohti Tornia on mukavaa luettavaa. Ehdin jo alkaa toivoa, että loppuhuipennuksesta saattaisi tulla kiinnostava. Aloin odottaa sitä melkein innoissani.

Ikävä kyllä loppu on mystinen antikliimaksi. Onkohan King vain ollut niin väsynyt, että kunhan jotain saa paperille, se riittäköön? En niinkään tarkoita loppua juonellisesti vaan sitä, miten tapahtumat on kuvattu. Latteus aiheuttaa vahvan tunteen siitä, että hahmot ovat kohdanneet vakavampia haasteita moneen kertaan kirjasarjan aikana. Eikö tämän muka pitänyt olla se suurin ja intensiivisin? Piti tai ei, se ei todellakaan ole. Antikliimaksi. Juonellisesti olisin voinut sulattaa kehitelmän tällaisenaan, mutta kerronnan olisi pitänyt nousta suurempaan lentoon ja kaikesta olisi pitänyt tehdä vaikuttavampaa. Nyt jäi todella lattea olo.

Ei liene yllätys kenellekään, että väki vähenee matkan varrella. Itse olisin hankkiutunut hahmoista eroon eri järjestyksessä. Olisin säästänyt päänelikosta tokana menevän paljon pidempään. Lisäksi ensimmäinen lähtijä on todella ennalta-arvattava. Ja inhoan tapaa, jolla kolmas lähtee. Se tuntuu kurjalta huijaukselta. Kaiken kaikkiaan en tykkää oikeastaan mistään siinä, miten näiden tyyppien tarinat päättyvät.

Ja siinä se. Raskas alku, jossa satunnaisia hyviä hetkiä. Lupaava keskiosa, mutta mieleen jää ikävä kyllä päällimmäisenä kästtämättömän lattea loppu.

Viimeinen feikkipäivitys.

Samalla tiedotus siitä, että blogini on nyt ajan tasalla. Jippii.

Terry Pratchett: Making Money (2007)

Luettu englanniksi 17.07.2008.
Ei ymmärtääkseni vielä julkaistu suomeksi, epäilemättä julkaistaan.

Ex-roiston pitäisi pelastaa Ankh-Morporkin pankkijärjestelmä.


Minulta on näköjään vahingossa jäänyt lukematta Going Postal, Pratchettin aiempi teos, jossa tämän kirjan päähenkilö Moist Von Lipvig olisi esitelty. En oikein ymmärrä... luulin lukeneeni sen, mutta koska hahmo olikin tässä uusi tuttavuus, en selvästikään ole lukenut. Lienen sekoittanut sen johonkin jo lukemaani Discworld-romaaniin. Täytyy korjata erhe väärässä järjestyksessä. Ei onneksi ole ensimmäinen kerta, eikä Pratchett ikinä kirjoita niin sisäänpäinlämpiävästi, ettei mistä tahansa teoksesta voisi vaikka aloittaa Kiekkomaailmaan tutustumista.

Tämä teos ei varsinaisesti ihastuttanut minua. Se oli aivan pikkunäppärä, mutta jotenkin juonikuviot eivät nousseet mihinkään suurempaan lentoon. Lisäksi Pratchettin 50-lukulainen romantiikantaju aiheuttaa minulle toistuvaa hammastenkiristystä. En tarkoita, että haluaisin lukea mitään raakaa pornoa (huh), mutta... Pratchettin hahmot vaikuttavat aina sellaisilta, että nukkuisivat avioparinakin eri sängyissä. Tässä teoksessa porvarillinen siveys ahdisti tavallista enemmän, koska tarkoitus ei ollut kuvata mitään vanhaa avioparia vaan rakastuneita nuoria, ilmeisesti oikein seksikkään jännittävään sävyyn. Ei oikein onnistunut. Se oli aika hirvittävää.

No, joku muu varmasti pitää tuota hurmaavan, vanhanaikaisen turvallisena. Ei vaan oikein sovi mulle. (Selvennänkö väsymiseen asti? Näköjään. En to-del-la-kaan peräänkuuluta mitään oksettavia harlekiinikirjakuvauksia akteista, mutta monenlaisiin asioihin voi vihjata monella tavalla. Kuten vaikka Rankin. Itse asiasta ei tarvitse lukea, mutta on selvää, että hahmoilla on terveet inhimilliset vietit. Paremman puutteessa niinku elokuvissa: sitten ne herää aamulla.)

Oliko tämä kirjan olennaisin sisältö? Heh, näköjään. Ei, oli mulla varmaan muutakin.

Tai ehkä ei. En tiedä, mikä tässä kirjassa nyt niin tökki. Välillä tykkään Pratchettista paljonkin, mutta tämä jätti jotenkin kylmäksi niin juonen, hahmojen kuin vitsienkin osalta. Kyllä sen luki, mutta siinä kaikki. Eniten taisin nauraa koiran seikkailuille arveluttavan esineen kanssa. (Ehkä huumorintajuni on kehittymässä liian likaiseksi Pratchettille? Toivottavasti ei. Olis vähän yksipuolista.)

Merkitsen kirjoihin hyviä kohtia, joihin palata loppuun päästyäni. Tässä en ollut merkinnyt mitään. En siis myöskään lainaa mitään.

Ehkä tässä oli jotain sisäpiirin vitsejä, jotka olisivat auenneet hahmot tuntemalla?

Salman Rushdie: Shalimar the Clown (2005)

Luettu englanniksi huhtikuussa 2008.
Julkaistu myös suomeksi nimellä Shalimar, ilveilijä (2006).

Terroristi, suurhähettiläs, suurlähettilään avioton tytär, kokonainen kylä Kashmirissa. Yksittäiset ihmiskohtalot nykypäivässä ja meneisyydessä kietoutuvat maailmanhistoriaan.



Salman Rushdie on mestarillisimpia sanojen käyttelijöitä koko maailmassa, mikä jälleen tulee todistetuksi.

En tiedä, vaivautuisinko lukemaan näitä kirjoja käännöksinä. Ilman kieltä jäljelle jäisi kai lähinnä pökerryttävän monisäikeinen hahmojen ja tapahtumien triptyykki. Kiehtovahan sekin on, mutta kenties myös uuvuttava?

Ah, se kieli. Olen lukenut englanniksi jopa satunnaisia mielipiteitä, joiden mukaan Rushdie brassailee kielellä ärsyttävästi. Itse en ole tätä mieltä.

Tämä teos romutti teorian siitä, että pelkkä kauhu ja kärsimys ei ole koskettavaa ilman toivon säteitä. Shalimar the Clown sisältää kenties järkyttävimmät koskaan lukemani sivut (tässä painoksessa 307-309), vailla toivon hiventäkään. Itkin ja tärisin niitä lukiessani.

Rehellisyyden nimissä on silti todettava, että reaktion sai aikaan paitsi tapahtumien puhdas hirvittävyys, myös Salman Rushdien mestarillisuus. (Hän tosiaan välttää elämästä tunteita lukijansa puolesta.)

Luin sivua 307 kasvavan kauhun vallassa: Jos tapahtumat etenevät niin kuin uskon, miten ikinä selviän seuraavista sivuista? En minä voi lukea tällaista. Se on liian kauheaa.

Täsmälleen oikealla hetkellä Rushdie siirtyi tuskallisesta lähikuvasta laajaan kaukokuvaan. Sivu 308 on pitkä lista asioita, joita tapahtui jonkun toimesta, emme tiedä kenen, vailla kuvauksia. ("Who shot those boys? Who shot those girls? Who smashed that house? Who smashed that house? Who smashed that house?..." Murhia, tuhoa ja raiskauksia loputtomiin.)

Sivu 309 sai minut murtumaan niin, etten nähnyt lukea eteenpäin moneen minuuttiin.

"What happened that day in Pachigam need not be set down here in full detail, because brutality is brutality and excess is excess and that's all there is to it. There are things that must be looked at indirectly because they would blind you if you looked them in the face, like the fire of the sun. So, to repeat: there was no Pachigam any more. Pachigam was destroyed. Imagine it for yourself."

Ja minähän kuvittelin.