Rankinia ei edelleenkään ole julkaistu suomeksi, enkä edelleenkään haluaisi olla kääntäjä, joka siihen hommaan joutuu.
Mielisairaan sankarimme Johnny Hookerin täytyy pelastaa maailma ennen kuin kuolee 27-vuotiaana, kuten menestysmuusikoilla on tapana.
Palaan Rankinin pariin aina. Se on kuin kotiin tulisi. Miehen omintakeinen tyyli voisi helposti ärsyttää niin, että tekisi mieli repiä hiukset päästä, mutta minua se yleensä miellyttää. Uskon edelleen, että jätkä arpoo kirjojensa juonet satunnaisgeneraattorilla keksittyään ensin veikeän nimen. Sitten vain isketään päälle vitsit ja running gagit. Epäjohdonmukaisuuksista ja juoniaukoista viis. Eivätkä ne jostain syystä haittaa. Itseironia on niin aseistariisuvaa.
Tämä kirja on Rankinin asteikolla hyvää keskitasoa. Yllättävän synkkä, jotenkin. Tykkään enemmän niistä teoksista, joiden sankareina on kaksi kaverusta ("bestest friends" on vakiintunut termi). Vankkumattomasta ystävyydestä tulee optimistinen olo vastoinkäymisten keskellä. Tämän kirjan Johnny-raukan ainoa "ystävä" on omassa päässä asuva mielikuvitusapina Mr. Giggles, eikä Mr. Giggleskään vaikuta kovin mukavalta tyypiltä. Muutenkaan pojalla ei mene kovin hyvin. Jokseenkin surullista.
Rankin ei yleensä kuvaile sankareidensa ulkonäköä lähes mitenkään. He ovat lähes poikkeuksetta nuoria jokamiehiä englantilaisista kylistä. Toisiin kuitenkin ihastuu jokainen kauniimman sukupuolen edustaja, toisiin ei. Johnnylla ei suju silläkään rintamalla erityisen hyvin. Ei siis ilmeisesti erityisen komea sankari. Saattaa tosin johtua arveluttavasta valeasusta, jossa hän viettää suurimman osan teoksesta.
Mitähän järkevää sanottavaa tästä olisi? Loppuhuipennus oli yllättävän koherentti ja sankari kohtaa roiston -tyyppisen vaikuttava edeltäneeseen loputtomaan sekoiluun nähden. En enää ollut suuremmin uskaltanut toivoa sellaista. Juoni kaaosta, sekava määrä erinimisiä poliiseja ja salaliittoteorioiden viidakko. Ei aikamatkailua tällä kertaa.
En suosittelisi juuri tätä ihmisten ensikokemukseksi Rankinista. (Tunnun sanovan näin joka kerta. Mitähän sitten suosittelisin? Ehkä Armageddon: The Musicalia, vaikka se onkin kenties vaikeatajuisin lukemani Rankin. Mies on muuttunut selkeämmäksi ajan myötä.)
---
Kirja alkaa tähän ikimuistoiseen tapaan (osa Rankinin viehätyksestä on rytmikkään runollinen kieli, joka iskee ainakin omaan runokorvaani vähän samaan tapaan kuin Shakespeare, vertauksen epätodennäköisyydestä huolimatta):
A headless corpse was floating on the ornamental bond.Jokseenkin alkeellinen vitsi, jolle jostain syystä nauroin pitkään ja hartaasti:
It troubled the view and it troubled the ducks and it troubled the two park rangers.
'Children,' said Inspector Westlake, shaking his head in sadness. 'They are sending us children nowadays.'Samaiseen rikostarkastajaan liittyy kirjan hauskin yksittäinen kohta. Luin kyseisen virkkeen noin yhdeksän kertaa silkasta absurdiuden riemusta. (Se on lähinnä hauska jos se tulee yllättäen vastaan kliseisen, stressaantuneen, keski-ikäisen, ketjupolttavan rikostarkastajan kohdalla... ei siis minkään hipin.)
Ranger Hawtrey made a face. 'Surely that is illegal,' he said.
The week had been a worrying one, what with these beheadings. But at least he was away from his wife, a small and mouse-like being, whom he had married by accident during an acid trip back in the nineteen sixties, in circumstances that were far too complicated to go into now in any detail.
Ja viimeiseksi vanha viisaus:
As the old saying goes, if at first you don't succeed, you must be doing it wrong.
