Lukutilanteeni ja se, mitä Rowling tekee väärin.

Tässä blogissa on ollut haudanhiljaista pian kolme kuukautta. Tähän on yksinkertainen syy: olen lukemassa mammuttikirjaa, joka ei vieläkään ole lopussa. Kyseessä on liki tuhatsivuinen Pedot, jonka sain haltuuni kustantajan lukukappaleena tämän blogini ansiosta. Nyt alan olla enää muutaman sadan sivun päässä lopusta, eli joskus pääsen taas lyhyemmin, tiheämmin luettavissa olevien teosten pariin ja tännekin ilmestyy päivityksiä hieman säännöllisemmin.

Sitten toinen juttu. Deathly Hallows -arviossani valitin, ettei Rowling osaa kirjoittaa surullisia kohtauksia. (Tämä taisi olla spoileriosuudessa ja on siis uutta tietoa niille, jotka eivät lukeneet sitä osaa tekstistäni. Ei kuitenkaan liene liian iso spoileri, että pitkässä saagassa tapahtuu joskus surullisiakin asioita.) Tämä tuli elävästi mieleeni, kun luin gradua varten Lehman Engelin teosta The Making of a Musical. Engel ilmaisee erittäin osuvasti sen, mikä minua Rowlingin tyylissä häiritsee:

"Let me caution the writer [...] that if he feels everything the audience will feel nothing."

Näin. Siinä on Rowlingin virhe pähkinänkuoressa. Mieleni oli kaarrellut epämääräisesti sen ympärillä, mutta tunnistin täsmällisen totuuden heti tämän luettuani. Engel jatkaa mainitsemalla, että fiktiivisen henkilön ylitsevuotavan surun seuraaminen jättää katsojan/lukijan tyhjäksi: järkyttyneeksi ehkä, muttei liikuttuneeksi. Kun fiktiohahmon surulla ei mässäillä, yleisö sen sijaan on huomattavan altis tuntemaan "puuttuvat" tunteet hänen puolestaan.

Tämä pätee aivan täsmälleen Hallowsin spoileriosuudessa listaamiini yksityiskohtiin siitä, mikä minua liikutti, mikä ei. Täytyy muistaa olla koskaan, koskaan tekemättä Rowlingin virhettä.

---

Engel kirjoittaa myös, että puhtaan traagiset tapahtumat harvemmin liikuttavat yleisöä. Ne saattavat ahdistaa, kyllä. Ajatellaan vaikka Unelmien sielunmessua. Paljon masentavammaksi ei elokuva tule. Lopussa istuin uskomattomassa masennuskoomassa, mutta silmäni olivat kuivat. Eihän sellaisen surkeusvyörytyksen jälkeen tuntenut oloaan kuin tyhjäksi.

Kyyneitä syntyy vasta, kun pimeydessä näkyy valoa. Kun joku päättääkin toimia oikein (tähän yleisö samastuu - ahaa, tuota hahmoa ahdisti tämä surkeus samalla lailla kuin meitäkin), osoittaa optimismia, tyyneyttä, rohkeutta, epäitsekkyyttä ahdingossaan. Toivoa on sittenkin.

"The effect of poignance occurs (or begins to occur) at the moment when, in the face of tragedy, there is a bright afterglow."

Tämä pätee minuun täysin. Itken nimenomaan, kun joku osoittaa epäitsekkyyttä tai rohkeutta ahdistavassa tilanteessa. Itken huomattavasti useammin ilosta kuin surusta. (Hyvät esimerkit ovat Les Misérables ja Ice Age. Niissä toki tapahtuu surullisiakin asioita, mutta minua itkettää nimenomaan sanoma siitä, että pahojenkin asioiden keskeltä löytyy hyvyyttä. Kun Ice Agen intiaaniäiti sysää viimeisillä voimillaan lapsensa rantakivelle ja huuhtoutuu itse virtaan, se on toki kauhistuttavan traagista, mutta liikuttaa hetkessä on nimenomaan äidin tarve pelastaa lapsi ennen itseään. Liikutus syntyy, koska yksi elämän absoluuttisen hyvistä asioista - äidinrakkaus - kärjistyy dramaattisessa kehyksessä.)

Graduni kannalta Engelin teos ei ollut kovin hyödyllinen, vaikka siinä kerrottiinkin näin kiinnostavia asioita.