Richard Bach: A Bridge Across Forever (1984)

Luettu englanniksi 27.08.2007.
Ei tietääkseni julkaistu suomeksi.

Omaelämäkerrallisessa teoksessa nuori lentäjä/menestyskirjailija ryhtyy eeppiseen sielunkumppanin etsintään.

Kirjailijoiden ja musikaalitähtien välille voi rakentaa analogian. On olemassa tavallisia laulavia näyttelijöitä, yleisiä Suomessa: he osuvat pääasiassa oikeisiin säveliin, kunhan keskittyvät kunnolla ja näkevät vaivaa. He rakentavat kieli keskellä suuta mukiinmenevän hahmon ja esityksen. Skaalan toisessa ääripäässä ovat West Endin supertähdet, jotka laulavat mitä tahansa miten tahansa. He voivat leikitellä, muunnella esitystä hetken mielijohteesta, keskittyä sävelten sijasta eläytymiseen tietäen, että heidän on lähestulkoon mahdoton laulaa väärää nuottia. Heitä katsoessaan ymmärtää, että todellinen lahjakkuus merkitsee vaivattomuutta.

Suurin osa maailman kirjailijoista kirjoittaa tekstiä, jota ei ole tuskallista lukea. He rakentavat kieli keskellä suuta tiettyä tarkoitusta palvelevan tekstikokonaisuuden. Syntyy teos. Tässä ei ole mitään vikaa. Jos idea on hyvä ja teksti sen verran sujuvaa, että sen lukeminen sujuu, teoksesta voi nauttia. Mutta toisinaan vastaan tulee aitoja kirjailijaneroja. Sellaisia, jotka voivat sanoa mitä tahansa miten tahansa, ja sanat tottelevat nöyrästi. Heidän on lähestulkoon mahdoton kirjoittaa kömpelöä lausetta. He leikittelevät kielellä niin ihmeen vaivattomasti, että minua huimaa. (Parhaat esimerkit: Salman Rushdie ja Vladimir Nabokov, jotka sattuneesta syystä ovat myös lempikirjailijoitani.)

Miksi kirjoitan tästä nyt? Teoria tömähti mieleeni, kun olin lukenut muutaman sivun Richard Bachia. Bach ei ole Rushdie tai Nabokov, mutta hänen kielenkäytössään on hitusia samasta neroudesta. Hän saa sanat liitämään yhtä kevyesti kuin rakkaat lentokoneensa.

Ikävä kyllä Bachin kirja on hemmetin outoa hippikamaa. Alkupuoli on kiinnostava, hyväkin, mutta loppu on niin ihmeellistä astraalihaahuilua, ettei edes kielellinen taituruus enää pelasta tilannetta. Bach harrastaa teoksissaan puoliomaelämäkerrallisuuksia. Tämä teos kertoo maailmalle, miten hän kohtasi vaimonsa, elämänsä rakkauden: kumppanin, jota hänen sielunsa on etsinyt halki tämän ja edellisten elämien.

Etsintävaihe on ihan kiinnostava. Samoin tutustuminen. Mutta sen jälkeen seuraa sata sivua täyttä dadaa sielujen yhteydestä, astraalivaelluksista ja ties mistä. Olen agnostikko enkä voi tiukasti sanoa olevani uskomatta Bachin ajatuksiin - mutta mieluummin olisin lukenut vaikka äärikristillistä kamaa. Jokin tuossa mahtipontisessa new age -hömpötyksessä oli suunnattoman raivostuttavaa. Hyi. Eikä juonessa ollut enää mitään kiinnostavaa. Etsintä oli jo saatettu päätökseen. Draaman kaari oli ohi. Kuin katsoisi leffaa, jonka lopputaistelu tapahtuu puolivälissä, minkä jälkeen seuraa 45 minuutin mittainen sokerinen jakso mallia "sankari palaa kotiin, halaa vaimoa ja lasta ja kaikki on jälleen hyvin".

Vielä naurettavampaa kaikesta tekee se, että Bach ja kyseinen nainen erosivat 1999. Hah.

En aio lukea Richard Bachin teoksia toiste. Tai korkeintaan sen huippukuuluisan Jonathan Livingston Seagullin.