Julkaistaan myös suomeksi 2008.
Harry ystävineen joutuu tosipaikan eteen kirjasarjan finaalissa.
[Kirjoitin tämän paperille junamatkalla jo monta viikkoa sitten. Että voikin kestää blogiin siirtäminen!]
Nyt on sitten Harry luettu. Yritän tähän alkuun kirjoittaa paljastusvapaata tekstiä. Spoileriosuus seuraa kuvan jälkeen.
Oloni on on tyhjä. Tavallaan tyydyttynyt, muttei täysin. Kirja oli ehdottomasti parempi kuin olin odottanut ja paljon parempi kuin olin pelännyt. Se sisälsi oikeita yllätyksiä, jotka eivät toimineet liiallisen kikkailun varassa. Oikeasti isoja hetkiä. Kyllä tämä teos toimi. Se lopetti pitkän matkan ansiokkaasti.
Potter-sarja on suuri ja kunnianhimoinen kokonaisuus, jonka läpi kahlattuaan tuntee kulkeneensa pitkän tien hahmojen rinnalla. Mielestäni sarjan alkupää toimii loppua paremmin. Ekat kirjat olivat Rowlingillekin ilmestymistahdista päätellen helppoja. Niitä on helppo lukea. Pääjuonen kanssa kirjailija kohtasi paineita ja sortui fanien moitteita/kysymyksiä peläten yliselittämään asioita ja kuvaamaan asiat ylitarkasti. Se on viimeisissä kirjoissa suuri heikkous.
J.K. Rowling ei ole Shakespearen reinkarnaatio. Hän kirjoittaa ihan sujuvaa tekstiä, johon on piilotettu kivoja pikkuhauskuuksia. Taiteellisia ansioita kielellä ei juuri ole, mutta se ei myöskään asetu maailman ja lukijan väliin. Teosten suurin ansio onkin nimenomaan rikas, elävä fantasiamaailma. Harryn ja kumppaneiden mukana tuntee tosiaan pääsevänsä Tylypahkaan ja elävänsä keskellä taikaa. Tylypahkan pikajunaan alkaa uskoa yhtä vahvasti kuin vaatekaapin Narniaan ( ja kaappeja tuli lapsena availtua hyvinkin toiveikkaana).
Nyt matka on ohi. On aika hienoa, että olemme eläneet aikana, jona Pottereita oikeasti odotettiin osa kerrallaan. Ei tarvitse enää kadehtia 70-luvun jengiä, joille Star Warsit todella tulivat parin vuoden välein ja "Luke, I am your father" oli yllätys!
En osaa sanoa enempää ilman JUONIPALJASTUKSIA!!! Älä lue kuvan alta, ellet ole lukenut kirjaa.
JUONIPALJASTUKSIA!!! SPOILEREITA!!!
Suurin moitteeni on se, että Rowling tahtoi väkisin venyttää tarinansa vuoden mittaiseksi aiempien osien tapaan. On sietämätöntä, että jengi kyhjöttää kuukauden talossa ja telttailee toiset pari. Asia on kiireellinen! Ihmisiä kuolee ja vangitaan koko ajan! Telttailun voisi selittää sillä, ettei porukalla ole mitään käsitystä siitä, minne mennä seuraavaksi - ellei tätäkin selitystä vesitettäisi. Harry haluaa mennä Tylypahkaan, mutta muut torjuvat idean ilman kunnon syytä. (Syy on, että Rowling säästelee avainpaikkaa kirjan loppuun.) Jos itselläsi ei ole mitään ideaa ja kaverilla on edes joku, eikä sitä muka kannata noudattaa?
Huoh. *Tilitys ohi.* Keinotekoinen venytys syö Voldemortin vaarallisuutta ja tehtävän tärkeyttä. Teoksen loppuosa alkaa toimia sillä hetkellä, kun vitkuttelu lopetetaan ja käydään asiaan. Ja hyvin se toimiikin.
Moite #2: Lopussa tunsin oloni tosi huijatuksi, kun meille ei kerrottu enempää hahmojen kohtaloista aikuisina. Ne liitot ja lapset olivat aika selvää kamaa. Kun on seurannut jonkun kasvua ja koulutietä seitsemän vuotta, tahtoisi tietää enemmän! Mitä kenestäkin tuli isona? Millaiset elämät he saivat? Antaisin paljon vanhanaikaisesta luvusta, jossa tämä käytäisiin läpi henkilö henkilöltä. Jotenkin olin ollut aivan varma, että meille annettaisiin nämä tiedot. En ollut edes kyseenalaistanut sitä. Siksi oloni oli kirjan viimeisellä sivulla kovin tyhjä ja huijattu, vaikka itse seikkailu ja loppuhuipennus olivat tyydyttäviä.
Ennen suurinta ilonaihettani vielä kolmas moite. Rowling ei osaa kirjoittaa kuolinkohtauksia. Hän ei jätä tilaa lukijan omalle surulle, vaan täyttää tämän tajunnan hektisellä vouhkaamisella siitä, miten Harry ei voi uskoa moista kauheutta ja on pakahtua sydämensä tuskaan.
Pitäisi antaa tilaa. Pysähtyä. Jättää aukko, johon lukijan oma järkytys ja suru mahtuvat. Minä liikutun helposti, mutta Potter-kirjojen kuolemat jättivät minut täysin kylmäksi. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Kun Oljo kertoi isäntänsä kuolemasta, itkin silmät päästäni! Tämä kuolema oli vastaavasti ainoa, joka kuvattiin lakonisesti, ilman paisuttelua. Lopuksi vain todettiin, että Hermionen kasvot olivat kyynelistä märät. Ei eritelty itkuun johtanutta tunnemyrskyä. Lukija ehti kokea sen itse. Se on oikein.
Itkin myös lempikohdassani. Ilosta. Ja säälistä. Ja ihailusta. Snape ei ollut paha!!! Snape oli suurempi sankari kuin Harry!!! Minun silmissäni ainakin. Hän uhrasi kaiken saamatta palkkioksi mitään. Täydellistä. Ihanaa. Ja täysin odottamatonta.
Olin ihmeissäni, kun Harry ei totuuden selvittyä uhrannut sille ajatustakaan. Okei, on ISO juttu, että itse pitää kuolla... mutta puoli lausetta? Yksi ajatus? "Oho, taisin tuomita opettajani väärin, koska hän oli minulle ilkeä." Ei mitään.
Tiedän, että myöhemmin Harry puhuu muille Snapen rohkeudesta ja nimeää lapsensa tämän mukaan. Hän sai minulta anteeksi (ja kyyneleet taas silmiini) vasta lapsen nimen luettuani. Mutta jos minä olisin kirjoittanut nämä kirjat, olisin korostanut asiaa enemmän. Ensimmäinen ajatukseni oli oikeasti: "Snapehan on kirjojen todellinen sankari, ei Harry." (Hyviksi muuttuvat pahikset ovat heikko kohtani. Se on myönnettävä. Ehkä tämä oli minulle siksi isompi juttu kuin muille.)
Minulla on yksi teoria. Miksi Snape oli Luihuisessa, vaikka hän oli selvää sankariainesta? No - miksi viimeisillä sivuilla nostettiin esille se, että Harry sai valita Luihuisen ja Rohkelikon välillä? Ehkä myös Snape sai valita. Hän valitsi toisin, koska piti Luihuista siistinä juttua, mutta hänellä oli sankarin sydän. Aion ajatella näin. Sniff. Teoriaani ei kai voida todistaa suuntaan eikä toiseen. Aion pitää ajatuksesta kiinni kynsin hampain, koska se lämmittää minua. Siihen on hyvä lopettaa.
