Lukutilanteeni ja se, mitä Rowling tekee väärin.

Tässä blogissa on ollut haudanhiljaista pian kolme kuukautta. Tähän on yksinkertainen syy: olen lukemassa mammuttikirjaa, joka ei vieläkään ole lopussa. Kyseessä on liki tuhatsivuinen Pedot, jonka sain haltuuni kustantajan lukukappaleena tämän blogini ansiosta. Nyt alan olla enää muutaman sadan sivun päässä lopusta, eli joskus pääsen taas lyhyemmin, tiheämmin luettavissa olevien teosten pariin ja tännekin ilmestyy päivityksiä hieman säännöllisemmin.

Sitten toinen juttu. Deathly Hallows -arviossani valitin, ettei Rowling osaa kirjoittaa surullisia kohtauksia. (Tämä taisi olla spoileriosuudessa ja on siis uutta tietoa niille, jotka eivät lukeneet sitä osaa tekstistäni. Ei kuitenkaan liene liian iso spoileri, että pitkässä saagassa tapahtuu joskus surullisiakin asioita.) Tämä tuli elävästi mieleeni, kun luin gradua varten Lehman Engelin teosta The Making of a Musical. Engel ilmaisee erittäin osuvasti sen, mikä minua Rowlingin tyylissä häiritsee:

"Let me caution the writer [...] that if he feels everything the audience will feel nothing."

Näin. Siinä on Rowlingin virhe pähkinänkuoressa. Mieleni oli kaarrellut epämääräisesti sen ympärillä, mutta tunnistin täsmällisen totuuden heti tämän luettuani. Engel jatkaa mainitsemalla, että fiktiivisen henkilön ylitsevuotavan surun seuraaminen jättää katsojan/lukijan tyhjäksi: järkyttyneeksi ehkä, muttei liikuttuneeksi. Kun fiktiohahmon surulla ei mässäillä, yleisö sen sijaan on huomattavan altis tuntemaan "puuttuvat" tunteet hänen puolestaan.

Tämä pätee aivan täsmälleen Hallowsin spoileriosuudessa listaamiini yksityiskohtiin siitä, mikä minua liikutti, mikä ei. Täytyy muistaa olla koskaan, koskaan tekemättä Rowlingin virhettä.

---

Engel kirjoittaa myös, että puhtaan traagiset tapahtumat harvemmin liikuttavat yleisöä. Ne saattavat ahdistaa, kyllä. Ajatellaan vaikka Unelmien sielunmessua. Paljon masentavammaksi ei elokuva tule. Lopussa istuin uskomattomassa masennuskoomassa, mutta silmäni olivat kuivat. Eihän sellaisen surkeusvyörytyksen jälkeen tuntenut oloaan kuin tyhjäksi.

Kyyneitä syntyy vasta, kun pimeydessä näkyy valoa. Kun joku päättääkin toimia oikein (tähän yleisö samastuu - ahaa, tuota hahmoa ahdisti tämä surkeus samalla lailla kuin meitäkin), osoittaa optimismia, tyyneyttä, rohkeutta, epäitsekkyyttä ahdingossaan. Toivoa on sittenkin.

"The effect of poignance occurs (or begins to occur) at the moment when, in the face of tragedy, there is a bright afterglow."

Tämä pätee minuun täysin. Itken nimenomaan, kun joku osoittaa epäitsekkyyttä tai rohkeutta ahdistavassa tilanteessa. Itken huomattavasti useammin ilosta kuin surusta. (Hyvät esimerkit ovat Les Misérables ja Ice Age. Niissä toki tapahtuu surullisiakin asioita, mutta minua itkettää nimenomaan sanoma siitä, että pahojenkin asioiden keskeltä löytyy hyvyyttä. Kun Ice Agen intiaaniäiti sysää viimeisillä voimillaan lapsensa rantakivelle ja huuhtoutuu itse virtaan, se on toki kauhistuttavan traagista, mutta liikuttaa hetkessä on nimenomaan äidin tarve pelastaa lapsi ennen itseään. Liikutus syntyy, koska yksi elämän absoluuttisen hyvistä asioista - äidinrakkaus - kärjistyy dramaattisessa kehyksessä.)

Graduni kannalta Engelin teos ei ollut kovin hyödyllinen, vaikka siinä kerrottiinkin näin kiinnostavia asioita.

Richard Bach: A Bridge Across Forever (1984)

Luettu englanniksi 27.08.2007.
Ei tietääkseni julkaistu suomeksi.

Omaelämäkerrallisessa teoksessa nuori lentäjä/menestyskirjailija ryhtyy eeppiseen sielunkumppanin etsintään.

Kirjailijoiden ja musikaalitähtien välille voi rakentaa analogian. On olemassa tavallisia laulavia näyttelijöitä, yleisiä Suomessa: he osuvat pääasiassa oikeisiin säveliin, kunhan keskittyvät kunnolla ja näkevät vaivaa. He rakentavat kieli keskellä suuta mukiinmenevän hahmon ja esityksen. Skaalan toisessa ääripäässä ovat West Endin supertähdet, jotka laulavat mitä tahansa miten tahansa. He voivat leikitellä, muunnella esitystä hetken mielijohteesta, keskittyä sävelten sijasta eläytymiseen tietäen, että heidän on lähestulkoon mahdoton laulaa väärää nuottia. Heitä katsoessaan ymmärtää, että todellinen lahjakkuus merkitsee vaivattomuutta.

Suurin osa maailman kirjailijoista kirjoittaa tekstiä, jota ei ole tuskallista lukea. He rakentavat kieli keskellä suuta tiettyä tarkoitusta palvelevan tekstikokonaisuuden. Syntyy teos. Tässä ei ole mitään vikaa. Jos idea on hyvä ja teksti sen verran sujuvaa, että sen lukeminen sujuu, teoksesta voi nauttia. Mutta toisinaan vastaan tulee aitoja kirjailijaneroja. Sellaisia, jotka voivat sanoa mitä tahansa miten tahansa, ja sanat tottelevat nöyrästi. Heidän on lähestulkoon mahdoton kirjoittaa kömpelöä lausetta. He leikittelevät kielellä niin ihmeen vaivattomasti, että minua huimaa. (Parhaat esimerkit: Salman Rushdie ja Vladimir Nabokov, jotka sattuneesta syystä ovat myös lempikirjailijoitani.)

Miksi kirjoitan tästä nyt? Teoria tömähti mieleeni, kun olin lukenut muutaman sivun Richard Bachia. Bach ei ole Rushdie tai Nabokov, mutta hänen kielenkäytössään on hitusia samasta neroudesta. Hän saa sanat liitämään yhtä kevyesti kuin rakkaat lentokoneensa.

Ikävä kyllä Bachin kirja on hemmetin outoa hippikamaa. Alkupuoli on kiinnostava, hyväkin, mutta loppu on niin ihmeellistä astraalihaahuilua, ettei edes kielellinen taituruus enää pelasta tilannetta. Bach harrastaa teoksissaan puoliomaelämäkerrallisuuksia. Tämä teos kertoo maailmalle, miten hän kohtasi vaimonsa, elämänsä rakkauden: kumppanin, jota hänen sielunsa on etsinyt halki tämän ja edellisten elämien.

Etsintävaihe on ihan kiinnostava. Samoin tutustuminen. Mutta sen jälkeen seuraa sata sivua täyttä dadaa sielujen yhteydestä, astraalivaelluksista ja ties mistä. Olen agnostikko enkä voi tiukasti sanoa olevani uskomatta Bachin ajatuksiin - mutta mieluummin olisin lukenut vaikka äärikristillistä kamaa. Jokin tuossa mahtipontisessa new age -hömpötyksessä oli suunnattoman raivostuttavaa. Hyi. Eikä juonessa ollut enää mitään kiinnostavaa. Etsintä oli jo saatettu päätökseen. Draaman kaari oli ohi. Kuin katsoisi leffaa, jonka lopputaistelu tapahtuu puolivälissä, minkä jälkeen seuraa 45 minuutin mittainen sokerinen jakso mallia "sankari palaa kotiin, halaa vaimoa ja lasta ja kaikki on jälleen hyvin".

Vielä naurettavampaa kaikesta tekee se, että Bach ja kyseinen nainen erosivat 1999. Hah.

En aio lukea Richard Bachin teoksia toiste. Tai korkeintaan sen huippukuuluisan Jonathan Livingston Seagullin.

J.K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows (2007)

Luettu englanniksi 02.08.2007.
Julkaistaan myös suomeksi 2008.

Harry ystävineen joutuu tosipaikan eteen kirjasarjan finaalissa.

[Kirjoitin tämän paperille junamatkalla jo monta viikkoa sitten. Että voikin kestää blogiin siirtäminen!]

Nyt on sitten Harry luettu. Yritän tähän alkuun kirjoittaa paljastusvapaata tekstiä. Spoileriosuus seuraa kuvan jälkeen.

Oloni on on tyhjä. Tavallaan tyydyttynyt, muttei täysin. Kirja oli ehdottomasti parempi kuin olin odottanut ja paljon parempi kuin olin pelännyt. Se sisälsi oikeita yllätyksiä, jotka eivät toimineet liiallisen kikkailun varassa. Oikeasti isoja hetkiä. Kyllä tämä teos toimi. Se lopetti pitkän matkan ansiokkaasti.

Potter-sarja on suuri ja kunnianhimoinen kokonaisuus, jonka läpi kahlattuaan tuntee kulkeneensa pitkän tien hahmojen rinnalla. Mielestäni sarjan alkupää toimii loppua paremmin. Ekat kirjat olivat Rowlingillekin ilmestymistahdista päätellen helppoja. Niitä on helppo lukea. Pääjuonen kanssa kirjailija kohtasi paineita ja sortui fanien moitteita/kysymyksiä peläten yliselittämään asioita ja kuvaamaan asiat ylitarkasti. Se on viimeisissä kirjoissa suuri heikkous.

J.K. Rowling ei ole Shakespearen reinkarnaatio. Hän kirjoittaa ihan sujuvaa tekstiä, johon on piilotettu kivoja pikkuhauskuuksia. Taiteellisia ansioita kielellä ei juuri ole, mutta se ei myöskään asetu maailman ja lukijan väliin. Teosten suurin ansio onkin nimenomaan rikas, elävä fantasiamaailma. Harryn ja kumppaneiden mukana tuntee tosiaan pääsevänsä Tylypahkaan ja elävänsä keskellä taikaa. Tylypahkan pikajunaan alkaa uskoa yhtä vahvasti kuin vaatekaapin Narniaan ( ja kaappeja tuli lapsena availtua hyvinkin toiveikkaana).

Nyt matka on ohi. On aika hienoa, että olemme eläneet aikana, jona Pottereita oikeasti odotettiin osa kerrallaan. Ei tarvitse enää kadehtia 70-luvun jengiä, joille Star Warsit todella tulivat parin vuoden välein ja "Luke, I am your father" oli yllätys!

En osaa sanoa enempää ilman JUONIPALJASTUKSIA!!! Älä lue kuvan alta, ellet ole lukenut kirjaa.


JUONIPALJASTUKSIA!!! SPOILEREITA!!!






Suurin moitteeni on se, että Rowling tahtoi väkisin venyttää tarinansa vuoden mittaiseksi aiempien osien tapaan. On sietämätöntä, että jengi kyhjöttää kuukauden talossa ja telttailee toiset pari. Asia on kiireellinen! Ihmisiä kuolee ja vangitaan koko ajan! Telttailun voisi selittää sillä, ettei porukalla ole mitään käsitystä siitä, minne mennä seuraavaksi - ellei tätäkin selitystä vesitettäisi. Harry haluaa mennä Tylypahkaan, mutta muut torjuvat idean ilman kunnon syytä. (Syy on, että Rowling säästelee avainpaikkaa kirjan loppuun.) Jos itselläsi ei ole mitään ideaa ja kaverilla on edes joku, eikä sitä muka kannata noudattaa?

Huoh. *Tilitys ohi.* Keinotekoinen venytys syö Voldemortin vaarallisuutta ja tehtävän tärkeyttä. Teoksen loppuosa alkaa toimia sillä hetkellä, kun vitkuttelu lopetetaan ja käydään asiaan. Ja hyvin se toimiikin.

Moite #2: Lopussa tunsin oloni tosi huijatuksi, kun meille ei kerrottu enempää hahmojen kohtaloista aikuisina. Ne liitot ja lapset olivat aika selvää kamaa. Kun on seurannut jonkun kasvua ja koulutietä seitsemän vuotta, tahtoisi tietää enemmän! Mitä kenestäkin tuli isona? Millaiset elämät he saivat? Antaisin paljon vanhanaikaisesta luvusta, jossa tämä käytäisiin läpi henkilö henkilöltä. Jotenkin olin ollut aivan varma, että meille annettaisiin nämä tiedot. En ollut edes kyseenalaistanut sitä. Siksi oloni oli kirjan viimeisellä sivulla kovin tyhjä ja huijattu, vaikka itse seikkailu ja loppuhuipennus olivat tyydyttäviä.

Ennen suurinta ilonaihettani vielä kolmas moite. Rowling ei osaa kirjoittaa kuolinkohtauksia. Hän ei jätä tilaa lukijan omalle surulle, vaan täyttää tämän tajunnan hektisellä vouhkaamisella siitä, miten Harry ei voi uskoa moista kauheutta ja on pakahtua sydämensä tuskaan.

Pitäisi antaa tilaa. Pysähtyä. Jättää aukko, johon lukijan oma järkytys ja suru mahtuvat. Minä liikutun helposti, mutta Potter-kirjojen kuolemat jättivät minut täysin kylmäksi. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Kun Oljo kertoi isäntänsä kuolemasta, itkin silmät päästäni! Tämä kuolema oli vastaavasti ainoa, joka kuvattiin lakonisesti, ilman paisuttelua. Lopuksi vain todettiin, että Hermionen kasvot olivat kyynelistä märät. Ei eritelty itkuun johtanutta tunnemyrskyä. Lukija ehti kokea sen itse. Se on oikein.

Itkin myös lempikohdassani. Ilosta. Ja säälistä. Ja ihailusta. Snape ei ollut paha!!! Snape oli suurempi sankari kuin Harry!!! Minun silmissäni ainakin. Hän uhrasi kaiken saamatta palkkioksi mitään. Täydellistä. Ihanaa. Ja täysin odottamatonta.

Olin ihmeissäni, kun Harry ei totuuden selvittyä uhrannut sille ajatustakaan. Okei, on ISO juttu, että itse pitää kuolla... mutta puoli lausetta? Yksi ajatus? "Oho, taisin tuomita opettajani väärin, koska hän oli minulle ilkeä." Ei mitään.

Tiedän, että myöhemmin Harry puhuu muille Snapen rohkeudesta ja nimeää lapsensa tämän mukaan. Hän sai minulta anteeksi (ja kyyneleet taas silmiini) vasta lapsen nimen luettuani. Mutta jos minä olisin kirjoittanut nämä kirjat, olisin korostanut asiaa enemmän. Ensimmäinen ajatukseni oli oikeasti: "Snapehan on kirjojen todellinen sankari, ei Harry." (Hyviksi muuttuvat pahikset ovat heikko kohtani. Se on myönnettävä. Ehkä tämä oli minulle siksi isompi juttu kuin muille.)

Minulla on yksi teoria. Miksi Snape oli Luihuisessa, vaikka hän oli selvää sankariainesta? No - miksi viimeisillä sivuilla nostettiin esille se, että Harry sai valita Luihuisen ja Rohkelikon välillä? Ehkä myös Snape sai valita. Hän valitsi toisin, koska piti Luihuista siistinä juttua, mutta hänellä oli sankarin sydän. Aion ajatella näin. Sniff. Teoriaani ei kai voida todistaa suuntaan eikä toiseen. Aion pitää ajatuksesta kiinni kynsin hampain, koska se lämmittää minua. Siihen on hyvä lopettaa.

Aulis Aarnio: Johannes Richterin erehdys (1998)

Luettu suomeksi 27.06.2007.

Johannes Richter, tuomari 1600-luvun Ruotsissa, tulee käyttäneeksi oikeutta hätiköidysti tuomitessaan kiertolaisnaisen.

Tämän kirjoittaminen on viivästynyt. Olin matkalla. Vihdoin tulee.

Kirjailijan sukunimestä voi päätellä, miksi luin teoksen. Aivan. Nappasin aakkosissa ekan. Olisin kyllä voinut lukea muutenkin, koska historialliset aiheet kiinnostavat.

Äh. En tiedä, arvioinko suomeksi kirjoitettuja kirjoja jotenkin väärillä kriteereillä. Tämä on ihan oikea kirja oikealta kirjailijalta (jonka teoksista eräs toinen oli kirjallisuustieteen lukulistallakin). Miksi se tuntuu minusta kotikutoiselta ja haparoivalta? Paikoittain teksti pääsee hyvään virtaan, mutta usein lukeminen töksähtelee. "Ymmärrän, mitä halusit sanoa, kirjailijakulta. Et ihan osannut, mutta ymmärsin." Ei sellaista pitäisi joutua ajattelemaan. Ehkä kirjailija on enemmän historioitsija kuin tarinankertoja, ehkä vika on lukutavassani.

Teos käsittelee kiinnostavia teemoja. Oikeaa, väärää, niiden erottamista oikeudenkäytössä. Tuomarin vastuuta. Uskontoa. Lähtökohdat ovat hyvät. Tekstikin on ihan hyvää toisinaan, kun onnistuu välttämään kömpelyydet ja itsestäänselvyydet. Ei sinänsä huono suoritus. Mutta... jotenkin tämä tuntui pöytälaatikkoteokselta. Ei ihan riittävän hyvältä oikeaksi kirjaksi.

Huh! En ole ylikriittinen. Löysin Aamulehdessä imestyneen arvostelun, jossa puetaan tuntoni sanoiksi paremmin kuin itse osasin. Sieltä voikin kätevästi lukea loput ajatukseni ilman, että minun niitä tarvitsee kirjoittaa (erityisesti "Kömmähdykset harmittavat").

Kathy Acker: Empire of the Senseless(1988)

Luettu englanniksi 31.05.2007.
Julkaistu myös suomeksi nimellä Tunnottomien valtakunta (1996).

Abhor (tyttö, musta) ja Thivai (poika, narkkari) ovat kaksi terroristia pelottavassa, käsiin hajoavassa yhteiskunnassa. Älkää kysykö, mitä kirjassa tapahtuu. Se jäi ajoittain mysteeriksi minullekin.

Jee! Vihdoinkin luettu. Mikä voiton päivä. On tämän kanssa kamppailtukin, yli kuukausi.

Empire of the Senseless on aivan skitso romaani. Ei nyt ihan Ulysses, mutta harvoin olen sekopäisempää huttua lukenut. Varsinainen Generation X -teos, Bret Easton Ellis (hyi) huumetripillä ulkoavaruudessa. Vaikeatajuisuus tuntui itsetarkoitukselliselta. Acker ilmeisesti tahtoi ilmentää todellisuuden pirstaleisuutta ja yhteiskunnan romahtamista (joka tapahtuu romaanissa myös konkreettisesti).

En kunnolla tajunnut Ackerin pointtia. Monella sivulla en tajunnut paljon mitään muutakaan. Ruumiineritteitä, seksiä ja väkivaltaa riitti niin, että ruokalukemisesta piti luopua. Loppua kohti eritteet säilyivät, mutta ryhti lisääntyi ja kävi ilmi, että kyse oli (kai) ainakin päähenkilöiden suhteesta miehenä ja naisena, sukupuolirooleista sekä siitä, miten miehet kohtelevat naisia yhteiskunnassa.

Jenkkikirjailija Acker oli minulle ennestään tuntematon, mutta vedin hänestä näköjään melko oikeita oletuksia tämän romaanin perusteella. Acker Wikipediassa. En aio lukea lisää hänen romaanejaan. En tiedä, kenelle tällaista voisi suositella. Yksi annos psykedeliapuuroa ja miesvihaa riitti minulle.

---
Tämä vaatinee selitystä. Miksi luin vastenmielisen kirjan?

Selitys: koska se oli eka aakkosissa. Mulla on lapsesta asti ollut tapana ottaa summassa kirjaston hyllystä täysin tuntemattomia kirjoja. Ja myös lukea ne päättäväisesti läpi. Jos ne jonkun mielestä ovat olleet kirjoittamisen ja julkaisemisen arvoisia, ovat ne varmaan myös lukemisen arvoisia. En lue suunnitelmallisesti. Mulla ei ole "pitäisi lukea" -listaa. Pidän kaunokirjallisuuden lukemista itseisarvona. On sivuseikka, mitä luen.

Acker-kokemuksessa kiteytyy lukutekniikkani hyvässä ja pahassa. En olisi koskaan valinnut tällaista kirjaa. Se ei ollut minun juttuni. En edes nauttinut sen lukemisesta. Mutta loppuun päästyäni tunnen kummasti puhdistuneeni, kasvaneeni henkisesti, laajentaneeni tajuntaani.

---
Noin. Se siitä. Seuraava pitää lukea suomeksi. Sitten ehkä jotain italiaksi, jos jaksan.

---
Lisään lainauksen, josta oikeastaan pidin. Tässä niistä miesten ja naisten suhteista.

"Since we were mercenaries, and thus lived in a world which was adversarial, and partners: our partnership was adversarial. The particulars of this partnership, a partnership of life and death, were that at every possible moment we undermined, subverted, and feared one another. Because we were partners, we didn't attack each other directly. Because we had no other partners besides each other, there was no escape for either of us from the reality of each of our attacks.

Perhaps I'm remembering heterosexuality."

Orhan Pamuk: Valkoinen linna (1985)

Luettu suomeksi 17.04.2007.
Alkuteos Beyaz Kale.

Nuori italialainen joutuu orjaksi Turkkiin, sekaantuu hovin juonitteluihin ja sekoittaa miltei henkilöllisyytensäkin hämmästyttävän samannäköisen isäntänsä hahmoon.

Tuli ostettua tällainen pokkari, kun lukeminen vastoin odotuksiani loppui kesken viikon lomalla Kotkassa, enkä viitsinyt käyttää kirjastoa, koska palauttaminen olisi ollut hankalaa Tampereelta. Päätin urheasti, että pakko ostaa suomenkielinen. (On se kamalaa, miten aina joudun väkisin potkimaan itseäni lukemaan suomeksi... mutta englanti loputtomine synonyymeineen vaan on minusta parempi kirjallisuuskieli! Samoin riimittelykieli. Suomi pitkine, sointuvine sanoineen ja tarkkasävyisine päätteineen sen sijaan sopii huomattavasti paremmin loppusoinnuttomaan runouteen. Englanniksi modernit runot ovat usein sairaan töksähteleviä ja rumia. Oho, eksyin harhateille...)

Koska piti ostaa suomenkielinen, piti ostaa joko suomalainen teos tai käännös sellaisesta kielestä, jota en osaa. Silleen tämä turkkilainen nobel-kirjailija sitten valikoitui kouraani. Romaani sijoittui 1600-luvulle ja vaikutti ihan kiinnostavalta...

...mutta ei se sitten oikein ollut sitä. Lukihan tämän, mutta kaiken kaikkiaan teos oli täynnä kuivia kuvauksia, todelliset tunteet ja tapahtumat hyvin kaukana pinnan alla. En oikein eläytynyt mihinkään kirjassa. Tyypillinen nobel-tyyli: pitkiä, monipolvisia lauseita ja pula välimerkeistä. Se nyt ei automaattisesti ole huono asia, mutta tässä kokonaisuus jäi minulle kaikkiaan jotenkin ontoksi. Lukihan tuon, en lukisi toiste.

Lisäksi ärsytti, etten ostaessa huomannus, että käännös oli sittenkin pyöräytetty englannin kautta. Eikö maastamme muka löytynyt yhtään sopivaa turkin kielen osaajaa? Onneksi englanti ei kauhean ärsyttävästi silti kuultanut läpi. Kokonaisuutena käännös oli ihan jees, ei tökkinyt korvaani kauheasti. Kääntäjä oli tosin ottanut vapauksia välimerkkien suhteen niin paljon, että mietin, mihin hän oli pohjannut ratkaisunsa. Englannin välimerkeistä kun ei apua saa näihin suomen asioihin. Kenties hän vain tavoitteli vapaata, kirjallista tyyliä. Sitä nobel-tyyliä.

Robert Rankin: The Brightonomicon (2005)

Luettu 14.03.2007.

Paras Rankin pitkään aikaan. Nauroin ihan älyttömästi. Suosittelisin muuten hyväksi johdatukseksi Rankinin maailmaan, mutta sisältää paljon Rankinin tarinoiden sekavaa historiaa (jonka tunteminen ei tosin ole välttämätöntä, itsekin aloitin keskeltä aikanani).