Terry Pratchett: Making Money (2007)

Luettu englanniksi 17.07.2008.
Ei ymmärtääkseni vielä julkaistu suomeksi, epäilemättä julkaistaan.

Ex-roiston pitäisi pelastaa Ankh-Morporkin pankkijärjestelmä.


Minulta on näköjään vahingossa jäänyt lukematta Going Postal, Pratchettin aiempi teos, jossa tämän kirjan päähenkilö Moist Von Lipvig olisi esitelty. En oikein ymmärrä... luulin lukeneeni sen, mutta koska hahmo olikin tässä uusi tuttavuus, en selvästikään ole lukenut. Lienen sekoittanut sen johonkin jo lukemaani Discworld-romaaniin. Täytyy korjata erhe väärässä järjestyksessä. Ei onneksi ole ensimmäinen kerta, eikä Pratchett ikinä kirjoita niin sisäänpäinlämpiävästi, ettei mistä tahansa teoksesta voisi vaikka aloittaa Kiekkomaailmaan tutustumista.

Tämä teos ei varsinaisesti ihastuttanut minua. Se oli aivan pikkunäppärä, mutta jotenkin juonikuviot eivät nousseet mihinkään suurempaan lentoon. Lisäksi Pratchettin 50-lukulainen romantiikantaju aiheuttaa minulle toistuvaa hammastenkiristystä. En tarkoita, että haluaisin lukea mitään raakaa pornoa (huh), mutta... Pratchettin hahmot vaikuttavat aina sellaisilta, että nukkuisivat avioparinakin eri sängyissä. Tässä teoksessa porvarillinen siveys ahdisti tavallista enemmän, koska tarkoitus ei ollut kuvata mitään vanhaa avioparia vaan rakastuneita nuoria, ilmeisesti oikein seksikkään jännittävään sävyyn. Ei oikein onnistunut. Se oli aika hirvittävää.

No, joku muu varmasti pitää tuota hurmaavan, vanhanaikaisen turvallisena. Ei vaan oikein sovi mulle. (Selvennänkö väsymiseen asti? Näköjään. En to-del-la-kaan peräänkuuluta mitään oksettavia harlekiinikirjakuvauksia akteista, mutta monenlaisiin asioihin voi vihjata monella tavalla. Kuten vaikka Rankin. Itse asiasta ei tarvitse lukea, mutta on selvää, että hahmoilla on terveet inhimilliset vietit. Paremman puutteessa niinku elokuvissa: sitten ne herää aamulla.)

Oliko tämä kirjan olennaisin sisältö? Heh, näköjään. Ei, oli mulla varmaan muutakin.

Tai ehkä ei. En tiedä, mikä tässä kirjassa nyt niin tökki. Välillä tykkään Pratchettista paljonkin, mutta tämä jätti jotenkin kylmäksi niin juonen, hahmojen kuin vitsienkin osalta. Kyllä sen luki, mutta siinä kaikki. Eniten taisin nauraa koiran seikkailuille arveluttavan esineen kanssa. (Ehkä huumorintajuni on kehittymässä liian likaiseksi Pratchettille? Toivottavasti ei. Olis vähän yksipuolista.)

Merkitsen kirjoihin hyviä kohtia, joihin palata loppuun päästyäni. Tässä en ollut merkinnyt mitään. En siis myöskään lainaa mitään.

Ehkä tässä oli jotain sisäpiirin vitsejä, jotka olisivat auenneet hahmot tuntemalla?

Salman Rushdie: Shalimar the Clown (2005)

Luettu englanniksi huhtikuussa 2008.
Julkaistu myös suomeksi nimellä Shalimar, ilveilijä (2006).

Terroristi, suurhähettiläs, suurlähettilään avioton tytär, kokonainen kylä Kashmirissa. Yksittäiset ihmiskohtalot nykypäivässä ja meneisyydessä kietoutuvat maailmanhistoriaan.



Salman Rushdie on mestarillisimpia sanojen käyttelijöitä koko maailmassa, mikä jälleen tulee todistetuksi.

En tiedä, vaivautuisinko lukemaan näitä kirjoja käännöksinä. Ilman kieltä jäljelle jäisi kai lähinnä pökerryttävän monisäikeinen hahmojen ja tapahtumien triptyykki. Kiehtovahan sekin on, mutta kenties myös uuvuttava?

Ah, se kieli. Olen lukenut englanniksi jopa satunnaisia mielipiteitä, joiden mukaan Rushdie brassailee kielellä ärsyttävästi. Itse en ole tätä mieltä.

Tämä teos romutti teorian siitä, että pelkkä kauhu ja kärsimys ei ole koskettavaa ilman toivon säteitä. Shalimar the Clown sisältää kenties järkyttävimmät koskaan lukemani sivut (tässä painoksessa 307-309), vailla toivon hiventäkään. Itkin ja tärisin niitä lukiessani.

Rehellisyyden nimissä on silti todettava, että reaktion sai aikaan paitsi tapahtumien puhdas hirvittävyys, myös Salman Rushdien mestarillisuus. (Hän tosiaan välttää elämästä tunteita lukijansa puolesta.)

Luin sivua 307 kasvavan kauhun vallassa: Jos tapahtumat etenevät niin kuin uskon, miten ikinä selviän seuraavista sivuista? En minä voi lukea tällaista. Se on liian kauheaa.

Täsmälleen oikealla hetkellä Rushdie siirtyi tuskallisesta lähikuvasta laajaan kaukokuvaan. Sivu 308 on pitkä lista asioita, joita tapahtui jonkun toimesta, emme tiedä kenen, vailla kuvauksia. ("Who shot those boys? Who shot those girls? Who smashed that house? Who smashed that house? Who smashed that house?..." Murhia, tuhoa ja raiskauksia loputtomiin.)

Sivu 309 sai minut murtumaan niin, etten nähnyt lukea eteenpäin moneen minuuttiin.

"What happened that day in Pachigam need not be set down here in full detail, because brutality is brutality and excess is excess and that's all there is to it. There are things that must be looked at indirectly because they would blind you if you looked them in the face, like the fire of the sun. So, to repeat: there was no Pachigam any more. Pachigam was destroyed. Imagine it for yourself."

Ja minähän kuvittelin.

Robert Rankin: The Toyminator (2006)

Pyhä aikomukseni on saattaa kirjablogini takaisin ajan tasalle. Ei tässä välissä montaa kirjaa ole ollutkaan. Olen taas ajautunut lukemaan 700-sivuista järkälettä puoleksi vuodeksi. (Miksi teen itselleni sellaista? Who knows.) Välissä ehdin lukea tämän, ja matkoilla olen lukenut Salman Rushdien Shalimar the Clownin ja Terry Pratchettin Making Moneyn (järkälettä ei jostain syystä tee mieli lukea kuin kotona).

Luettu englanniksi tammikuussa 2008.
Ei julkaistu suomeksi.

Ihmisteini ja karski nalle-etsivä yrittävät pelastaa
lelujen ja ihmisten maailmat avaruuskanoilta. (Oikeesti.)


Aina raskaammasta luku-urakasta päästyäni palaan Robert Rankinin pariin. Mies on vähemmän tunnettu kuin humoristikollegansa Terry Pratchett, mutta minulle paremmin sopiva. Pratchett on ihan hauska, mutta kirjoittaa pitemmän päälle uuvuttavan sisäsiististi ja lapsille sopivasti, mikä tekee kirjoista ennalta-arvattavia. Luen yleensä myös uudet Pratchettit, mutta Rankin on paljon sekopäisempi ja ronskimpi. Hänen huumorinsa on verbaalisempaa, postmodernimpaa, itseironista, neljättä seinää rikkovaa. (Jos kirjoista voi sanoa niin. Mitä, eikö? Jestas.) Eikä ikinä ennalta-arvattava.

Rankinin maailma on huomattavasti lähempänä omaamme kuin Pratchettin, mutta hänen kirjoissaan voi silti tapahtua aivan mitä vain. Olen monesti miettinyt, arpooko mies hauskan nimen keksittyään jonkinlaisella satunnaisgeneraattorilla kirjoilleen juonen ja taivuttelee sitten tapahtumat väkisin juonen ja nimen ympärille. Usein tuntuu vahvasti siltä. Mutta tehköön sitten niin - metodi toimii.

The Toyminator sijoittuu itse asiassa harvinaisen kauas omasta maailmastamme: The Hollow Chocolate Bunnies of the Apocalypsessa esiteltyyn rosoisen realististen satuhahmojen maailmaan. Bunnies ei ole ikinä kuulunut suosikki-Rankineihini, eikä tämäkään kirja oikeastaan kuulu. Tyyli jättää minut kylmemmäksi kuin yleensä. Luen mieluummin Rankinin omaan maailmaamme (ja sen vaihtoehtohistoriaan) sijoittuvia aikamatkailujuttuja. Mutta kyllä tämä nauratti.

Tämä kohta oli sattuneesta syystä erityinen suosikkini:

'It's an Opera House,' said Eddie. 'Ergo it has a phantom.'
'A what?' said Jack.
'A phantom,' said Eddie.
'No,' said Jack. 'I mean, what's an ergo?'
'Most amusing,' said Eddie. 'But every Opera House has a phantom. Everyone knows that. It's a tradition, or an old charter, or something. And the phantom always lives in the bowels of the Opera House and rows a boat through the sewers.'
'And he does this for a living?'
'He's a phantom,' said Eddie. 'Who can say?'

Tässä taas oli erityistä oivaltavuutta:

'After tonight there will be no more nights, ever.'
'Really?' said Bellis. 'And you personally hold on to this belief?'
'I do,' said Amelie. 'Which is why I intend to get very, very drunk tonight and, if given the opportunity, fulfil my wildest fantasies.'
'Really?' said Bellis. 'And might these fantasies include having sex with a hero?'
'Women's fantasies generally do. When they don't include having sex with an absolute villain.'

Frank Schätzing: Pedot (2004)

Luettu suomeksi 24.01.2008.
Saksankielinen alkuteos: Der Schwarm

Hurjan monta kappaletta myynyt ekotrilleri kertoo, miten meri nousee kapinaan ihmisen tuhoisaa toimintaa vastaan.

Puh. Luettu. Välillä meinasi usko loppua. Mistähän aloittaisin?

Frank Schätzingin teoksessa on lähes tuhat sivua. Yleisesti ottaen pidän pitkistä teoksista (ei lopu tarina kesken), mutta tässä tapauksessa sivuja oli helposti muutama sata liikaa. Aivan kaikki oli kuvattu suunnattoman yksityiskohtaisesti. Välillä kirjailija esimerkiksi harhautui aukeamien mittaisille tiedeluennoille. Kuin olisi oppikirjaa lukenut. Tiedeosuudet puolustivat paikkaansa sikäli, että maapallon ekosysteemin monimutkaisuuden hahmottaminen oli relevanttia kirjan viestin ymmärtämiselle. Jokaisen sivuhahmon jokaista tekoa ei sen sijaan mielestäni ollut millään lailla tarpeellista kuvata tällä yksityiskohtaisuuden tasolla. Välillä kirjassa ei sataan sivuun tapahtunut oikestaan mitään. Myönnän avoimesti, että jos jokin kysymys herätti uteliaisuuteni, selasin sivuja eteenpäin niin kauan että löysin vastauksen - ja kahlasin vasta sitten huokaillen välissä olevat osuudet. Muuten matka olisi ollut niin pitkä, että olisin turhautunut kuoliaaksi tai kenties unohtanut kysymyksen.

Kysymysten avoimiksi jättäminen on erittäin hyvä keino vietellä lukija jatkamaan - mutta ei, jos vastausta saa odottaa sata sivua ja välissä on kuvauksia aivan muiden hahmojen teehetkistä ja muusta ei-kovinkaan-jännittävästä. Tällä on aivan päinvastainen vaikutus: meinaa usko loppua. Vink vink.

Schätzingin kirja on kyllä mielenkiintoinen ja erittäin pikkutarkasti loppuun asti mietitty. Se on lukemisen arvoinen pelkästään ideansa vuoksi. Taustatyön määrä ja laatu on jotain aivan käsittämätöntä. Jos minä en olisi jo valmiiksi vihreä, teos ehkä olisikin voinut jollain tasolla "muuttaa elämäni", kuten takakansiteksti lupaa. Tällä kertaa Pedot ei kuitenkaan päässyt maailmankuvaani muokanneiden elämysten harvalukuiseen joukkoon.

Pidin teoksen rauhallisesta (tosin käsittämättömän pitkäksi venytetystä) alusta enemmän kuin toiminnallisesta lopusta. En kauheasti tykkää katsoa katastrofielokuvia, ja kirjan loppupuoli oli puhtaasti sitä itseään. Kun alkoi tuntua ilmeiseltä, ettei tästä rytinästä monikaan hahmo selviä, tuntui vaikealta enää muodostaa heihin tunnesidettä. Kohtahan he menehtyvät kuitenkin. (Jätän täysin auki, miten pitkälti tunteeni osui oikeaan. Ei spoilata.) Katastrofimeiningistä on mielestäni vielä ahdistavampi lukea kuin sitä on katsoa. Katsoja on ulkokohtaisessa asemassa, lukija taas pääsee suoraan hahmon mieleen, keskelle tämän pelkoa ja ahdistusta. Se ei ole mukava tunne. Brrh.

Aivan viimeinen luku (ennen epilogia) oli melkoisen hyvä. Se sisälsi hyvin erilaista kerrontaa kuin kirjan aikaisemmat suoraviivaiset jaksot. Jopa jonkinlaista taiteellisuutta. Siitä nautin.

Heli Naskin suomennos oli mielestäni hyvä. Ei tökkinyt. En tosin osaa saksaa niin hyvin, että se tökkisikään läheskään niin helposti kuin englanti. Tekstin tasalaatuisuus on suoranainen ihme siihen nähden, millainen megaurakka järkäleen kääntäminen on ollut!

Lukisinko Schätzingin teoksia toiste? Uuvuttava yksityiskohtaisuus kyllä jotenkin pelästytti. (Traumatisoi? Heh.) Miettisin kahdesti.

Lukutilanteeni ja se, mitä Rowling tekee väärin.

Tässä blogissa on ollut haudanhiljaista pian kolme kuukautta. Tähän on yksinkertainen syy: olen lukemassa mammuttikirjaa, joka ei vieläkään ole lopussa. Kyseessä on liki tuhatsivuinen Pedot, jonka sain haltuuni kustantajan lukukappaleena tämän blogini ansiosta. Nyt alan olla enää muutaman sadan sivun päässä lopusta, eli joskus pääsen taas lyhyemmin, tiheämmin luettavissa olevien teosten pariin ja tännekin ilmestyy päivityksiä hieman säännöllisemmin.

Sitten toinen juttu. Deathly Hallows -arviossani valitin, ettei Rowling osaa kirjoittaa surullisia kohtauksia. (Tämä taisi olla spoileriosuudessa ja on siis uutta tietoa niille, jotka eivät lukeneet sitä osaa tekstistäni. Ei kuitenkaan liene liian iso spoileri, että pitkässä saagassa tapahtuu joskus surullisiakin asioita.) Tämä tuli elävästi mieleeni, kun luin gradua varten Lehman Engelin teosta The Making of a Musical. Engel ilmaisee erittäin osuvasti sen, mikä minua Rowlingin tyylissä häiritsee:

"Let me caution the writer [...] that if he feels everything the audience will feel nothing."

Näin. Siinä on Rowlingin virhe pähkinänkuoressa. Mieleni oli kaarrellut epämääräisesti sen ympärillä, mutta tunnistin täsmällisen totuuden heti tämän luettuani. Engel jatkaa mainitsemalla, että fiktiivisen henkilön ylitsevuotavan surun seuraaminen jättää katsojan/lukijan tyhjäksi: järkyttyneeksi ehkä, muttei liikuttuneeksi. Kun fiktiohahmon surulla ei mässäillä, yleisö sen sijaan on huomattavan altis tuntemaan "puuttuvat" tunteet hänen puolestaan.

Tämä pätee aivan täsmälleen Hallowsin spoileriosuudessa listaamiini yksityiskohtiin siitä, mikä minua liikutti, mikä ei. Täytyy muistaa olla koskaan, koskaan tekemättä Rowlingin virhettä.

---

Engel kirjoittaa myös, että puhtaan traagiset tapahtumat harvemmin liikuttavat yleisöä. Ne saattavat ahdistaa, kyllä. Ajatellaan vaikka Unelmien sielunmessua. Paljon masentavammaksi ei elokuva tule. Lopussa istuin uskomattomassa masennuskoomassa, mutta silmäni olivat kuivat. Eihän sellaisen surkeusvyörytyksen jälkeen tuntenut oloaan kuin tyhjäksi.

Kyyneitä syntyy vasta, kun pimeydessä näkyy valoa. Kun joku päättääkin toimia oikein (tähän yleisö samastuu - ahaa, tuota hahmoa ahdisti tämä surkeus samalla lailla kuin meitäkin), osoittaa optimismia, tyyneyttä, rohkeutta, epäitsekkyyttä ahdingossaan. Toivoa on sittenkin.

"The effect of poignance occurs (or begins to occur) at the moment when, in the face of tragedy, there is a bright afterglow."

Tämä pätee minuun täysin. Itken nimenomaan, kun joku osoittaa epäitsekkyyttä tai rohkeutta ahdistavassa tilanteessa. Itken huomattavasti useammin ilosta kuin surusta. (Hyvät esimerkit ovat Les Misérables ja Ice Age. Niissä toki tapahtuu surullisiakin asioita, mutta minua itkettää nimenomaan sanoma siitä, että pahojenkin asioiden keskeltä löytyy hyvyyttä. Kun Ice Agen intiaaniäiti sysää viimeisillä voimillaan lapsensa rantakivelle ja huuhtoutuu itse virtaan, se on toki kauhistuttavan traagista, mutta liikuttaa hetkessä on nimenomaan äidin tarve pelastaa lapsi ennen itseään. Liikutus syntyy, koska yksi elämän absoluuttisen hyvistä asioista - äidinrakkaus - kärjistyy dramaattisessa kehyksessä.)

Graduni kannalta Engelin teos ei ollut kovin hyödyllinen, vaikka siinä kerrottiinkin näin kiinnostavia asioita.

Richard Bach: A Bridge Across Forever (1984)

Luettu englanniksi 27.08.2007.
Ei tietääkseni julkaistu suomeksi.

Omaelämäkerrallisessa teoksessa nuori lentäjä/menestyskirjailija ryhtyy eeppiseen sielunkumppanin etsintään.

Kirjailijoiden ja musikaalitähtien välille voi rakentaa analogian. On olemassa tavallisia laulavia näyttelijöitä, yleisiä Suomessa: he osuvat pääasiassa oikeisiin säveliin, kunhan keskittyvät kunnolla ja näkevät vaivaa. He rakentavat kieli keskellä suuta mukiinmenevän hahmon ja esityksen. Skaalan toisessa ääripäässä ovat West Endin supertähdet, jotka laulavat mitä tahansa miten tahansa. He voivat leikitellä, muunnella esitystä hetken mielijohteesta, keskittyä sävelten sijasta eläytymiseen tietäen, että heidän on lähestulkoon mahdoton laulaa väärää nuottia. Heitä katsoessaan ymmärtää, että todellinen lahjakkuus merkitsee vaivattomuutta.

Suurin osa maailman kirjailijoista kirjoittaa tekstiä, jota ei ole tuskallista lukea. He rakentavat kieli keskellä suuta tiettyä tarkoitusta palvelevan tekstikokonaisuuden. Syntyy teos. Tässä ei ole mitään vikaa. Jos idea on hyvä ja teksti sen verran sujuvaa, että sen lukeminen sujuu, teoksesta voi nauttia. Mutta toisinaan vastaan tulee aitoja kirjailijaneroja. Sellaisia, jotka voivat sanoa mitä tahansa miten tahansa, ja sanat tottelevat nöyrästi. Heidän on lähestulkoon mahdoton kirjoittaa kömpelöä lausetta. He leikittelevät kielellä niin ihmeen vaivattomasti, että minua huimaa. (Parhaat esimerkit: Salman Rushdie ja Vladimir Nabokov, jotka sattuneesta syystä ovat myös lempikirjailijoitani.)

Miksi kirjoitan tästä nyt? Teoria tömähti mieleeni, kun olin lukenut muutaman sivun Richard Bachia. Bach ei ole Rushdie tai Nabokov, mutta hänen kielenkäytössään on hitusia samasta neroudesta. Hän saa sanat liitämään yhtä kevyesti kuin rakkaat lentokoneensa.

Ikävä kyllä Bachin kirja on hemmetin outoa hippikamaa. Alkupuoli on kiinnostava, hyväkin, mutta loppu on niin ihmeellistä astraalihaahuilua, ettei edes kielellinen taituruus enää pelasta tilannetta. Bach harrastaa teoksissaan puoliomaelämäkerrallisuuksia. Tämä teos kertoo maailmalle, miten hän kohtasi vaimonsa, elämänsä rakkauden: kumppanin, jota hänen sielunsa on etsinyt halki tämän ja edellisten elämien.

Etsintävaihe on ihan kiinnostava. Samoin tutustuminen. Mutta sen jälkeen seuraa sata sivua täyttä dadaa sielujen yhteydestä, astraalivaelluksista ja ties mistä. Olen agnostikko enkä voi tiukasti sanoa olevani uskomatta Bachin ajatuksiin - mutta mieluummin olisin lukenut vaikka äärikristillistä kamaa. Jokin tuossa mahtipontisessa new age -hömpötyksessä oli suunnattoman raivostuttavaa. Hyi. Eikä juonessa ollut enää mitään kiinnostavaa. Etsintä oli jo saatettu päätökseen. Draaman kaari oli ohi. Kuin katsoisi leffaa, jonka lopputaistelu tapahtuu puolivälissä, minkä jälkeen seuraa 45 minuutin mittainen sokerinen jakso mallia "sankari palaa kotiin, halaa vaimoa ja lasta ja kaikki on jälleen hyvin".

Vielä naurettavampaa kaikesta tekee se, että Bach ja kyseinen nainen erosivat 1999. Hah.

En aio lukea Richard Bachin teoksia toiste. Tai korkeintaan sen huippukuuluisan Jonathan Livingston Seagullin.

J.K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows (2007)

Luettu englanniksi 02.08.2007.
Julkaistaan myös suomeksi 2008.

Harry ystävineen joutuu tosipaikan eteen kirjasarjan finaalissa.

[Kirjoitin tämän paperille junamatkalla jo monta viikkoa sitten. Että voikin kestää blogiin siirtäminen!]

Nyt on sitten Harry luettu. Yritän tähän alkuun kirjoittaa paljastusvapaata tekstiä. Spoileriosuus seuraa kuvan jälkeen.

Oloni on on tyhjä. Tavallaan tyydyttynyt, muttei täysin. Kirja oli ehdottomasti parempi kuin olin odottanut ja paljon parempi kuin olin pelännyt. Se sisälsi oikeita yllätyksiä, jotka eivät toimineet liiallisen kikkailun varassa. Oikeasti isoja hetkiä. Kyllä tämä teos toimi. Se lopetti pitkän matkan ansiokkaasti.

Potter-sarja on suuri ja kunnianhimoinen kokonaisuus, jonka läpi kahlattuaan tuntee kulkeneensa pitkän tien hahmojen rinnalla. Mielestäni sarjan alkupää toimii loppua paremmin. Ekat kirjat olivat Rowlingillekin ilmestymistahdista päätellen helppoja. Niitä on helppo lukea. Pääjuonen kanssa kirjailija kohtasi paineita ja sortui fanien moitteita/kysymyksiä peläten yliselittämään asioita ja kuvaamaan asiat ylitarkasti. Se on viimeisissä kirjoissa suuri heikkous.

J.K. Rowling ei ole Shakespearen reinkarnaatio. Hän kirjoittaa ihan sujuvaa tekstiä, johon on piilotettu kivoja pikkuhauskuuksia. Taiteellisia ansioita kielellä ei juuri ole, mutta se ei myöskään asetu maailman ja lukijan väliin. Teosten suurin ansio onkin nimenomaan rikas, elävä fantasiamaailma. Harryn ja kumppaneiden mukana tuntee tosiaan pääsevänsä Tylypahkaan ja elävänsä keskellä taikaa. Tylypahkan pikajunaan alkaa uskoa yhtä vahvasti kuin vaatekaapin Narniaan ( ja kaappeja tuli lapsena availtua hyvinkin toiveikkaana).

Nyt matka on ohi. On aika hienoa, että olemme eläneet aikana, jona Pottereita oikeasti odotettiin osa kerrallaan. Ei tarvitse enää kadehtia 70-luvun jengiä, joille Star Warsit todella tulivat parin vuoden välein ja "Luke, I am your father" oli yllätys!

En osaa sanoa enempää ilman JUONIPALJASTUKSIA!!! Älä lue kuvan alta, ellet ole lukenut kirjaa.


JUONIPALJASTUKSIA!!! SPOILEREITA!!!






Suurin moitteeni on se, että Rowling tahtoi väkisin venyttää tarinansa vuoden mittaiseksi aiempien osien tapaan. On sietämätöntä, että jengi kyhjöttää kuukauden talossa ja telttailee toiset pari. Asia on kiireellinen! Ihmisiä kuolee ja vangitaan koko ajan! Telttailun voisi selittää sillä, ettei porukalla ole mitään käsitystä siitä, minne mennä seuraavaksi - ellei tätäkin selitystä vesitettäisi. Harry haluaa mennä Tylypahkaan, mutta muut torjuvat idean ilman kunnon syytä. (Syy on, että Rowling säästelee avainpaikkaa kirjan loppuun.) Jos itselläsi ei ole mitään ideaa ja kaverilla on edes joku, eikä sitä muka kannata noudattaa?

Huoh. *Tilitys ohi.* Keinotekoinen venytys syö Voldemortin vaarallisuutta ja tehtävän tärkeyttä. Teoksen loppuosa alkaa toimia sillä hetkellä, kun vitkuttelu lopetetaan ja käydään asiaan. Ja hyvin se toimiikin.

Moite #2: Lopussa tunsin oloni tosi huijatuksi, kun meille ei kerrottu enempää hahmojen kohtaloista aikuisina. Ne liitot ja lapset olivat aika selvää kamaa. Kun on seurannut jonkun kasvua ja koulutietä seitsemän vuotta, tahtoisi tietää enemmän! Mitä kenestäkin tuli isona? Millaiset elämät he saivat? Antaisin paljon vanhanaikaisesta luvusta, jossa tämä käytäisiin läpi henkilö henkilöltä. Jotenkin olin ollut aivan varma, että meille annettaisiin nämä tiedot. En ollut edes kyseenalaistanut sitä. Siksi oloni oli kirjan viimeisellä sivulla kovin tyhjä ja huijattu, vaikka itse seikkailu ja loppuhuipennus olivat tyydyttäviä.

Ennen suurinta ilonaihettani vielä kolmas moite. Rowling ei osaa kirjoittaa kuolinkohtauksia. Hän ei jätä tilaa lukijan omalle surulle, vaan täyttää tämän tajunnan hektisellä vouhkaamisella siitä, miten Harry ei voi uskoa moista kauheutta ja on pakahtua sydämensä tuskaan.

Pitäisi antaa tilaa. Pysähtyä. Jättää aukko, johon lukijan oma järkytys ja suru mahtuvat. Minä liikutun helposti, mutta Potter-kirjojen kuolemat jättivät minut täysin kylmäksi. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Kun Oljo kertoi isäntänsä kuolemasta, itkin silmät päästäni! Tämä kuolema oli vastaavasti ainoa, joka kuvattiin lakonisesti, ilman paisuttelua. Lopuksi vain todettiin, että Hermionen kasvot olivat kyynelistä märät. Ei eritelty itkuun johtanutta tunnemyrskyä. Lukija ehti kokea sen itse. Se on oikein.

Itkin myös lempikohdassani. Ilosta. Ja säälistä. Ja ihailusta. Snape ei ollut paha!!! Snape oli suurempi sankari kuin Harry!!! Minun silmissäni ainakin. Hän uhrasi kaiken saamatta palkkioksi mitään. Täydellistä. Ihanaa. Ja täysin odottamatonta.

Olin ihmeissäni, kun Harry ei totuuden selvittyä uhrannut sille ajatustakaan. Okei, on ISO juttu, että itse pitää kuolla... mutta puoli lausetta? Yksi ajatus? "Oho, taisin tuomita opettajani väärin, koska hän oli minulle ilkeä." Ei mitään.

Tiedän, että myöhemmin Harry puhuu muille Snapen rohkeudesta ja nimeää lapsensa tämän mukaan. Hän sai minulta anteeksi (ja kyyneleet taas silmiini) vasta lapsen nimen luettuani. Mutta jos minä olisin kirjoittanut nämä kirjat, olisin korostanut asiaa enemmän. Ensimmäinen ajatukseni oli oikeasti: "Snapehan on kirjojen todellinen sankari, ei Harry." (Hyviksi muuttuvat pahikset ovat heikko kohtani. Se on myönnettävä. Ehkä tämä oli minulle siksi isompi juttu kuin muille.)

Minulla on yksi teoria. Miksi Snape oli Luihuisessa, vaikka hän oli selvää sankariainesta? No - miksi viimeisillä sivuilla nostettiin esille se, että Harry sai valita Luihuisen ja Rohkelikon välillä? Ehkä myös Snape sai valita. Hän valitsi toisin, koska piti Luihuista siistinä juttua, mutta hänellä oli sankarin sydän. Aion ajatella näin. Sniff. Teoriaani ei kai voida todistaa suuntaan eikä toiseen. Aion pitää ajatuksesta kiinni kynsin hampain, koska se lämmittää minua. Siihen on hyvä lopettaa.